Tulilinjalla miljoonat eläimet - huvin vuoksi

Riku Cajander

Metsästys on Suomessa melko yleinen harrastus. Joka vuosi metsästäjät tappavat maassamme noin kaksi miljoonaa nisäkästä ja lintua. 

Vajaat kolmesataatuhatta miestä ja muutama tuhat naista hakeutuvat vuosittain maastoon aseen kanssa. Metsästyslaki ja -asetus antavat tiettyinä ajanjaksoina mahdollisuuden pyytää noin viittäkymmentä erilaista eläinlajia, alkaen oravista ja pienistä tavisorsista aina hirviin, susiin ja metsoihin saakka.

Mielikuva metsästyksestä on useimmilla ihmisillä pääosin myönteinen. Sitä pidetään rehtinä ja miehisenä harrastuksena, joka on samalla välttämätöntä luonnon hoitamista ja sadonkorjuuta. Monet vertaavat metsästystä marjojen poimintaan ja mihin tahansa rentouttavaan luonnossa liikkumiseen.

Mutta miksi luonnosta ei voi nauttia ilman asetta? Useimmille metsästäjille pääasia ja eniten tyydytystä tuottava seikka on käytännössä saaliin saaminen. Harva harrastaisi metsästystä, jos kerta toisensa jälkeen ei repussa olisi kotiin tuomisina joitakin kuolleita eläimiä, joista valmistetaan syötävää (yleensä äidin, vaimon tai tyttöystävän toimesta) tai metsästysmuistoja.

Paljon kärsimystä ja haavoittumisia

Etenkin lintuja metsästettäessä on tuloksena usein haavoittumisia, joiden seurauksena eläinyksilö voi kitua pitkään ennen kuolemaansa tai saa kärsiä kivusta ja traumasta. Varsinkin sorsia ja hanhia pyydetään yleensä haulikolla, jossa haulisuihku leviää kauemmaksi ammuttaessa melko laajalle alueelle. Useat tutkimukset, muun muassa Tanskassa ja Hollannissa tehdyt, osoittavat, että jokaista saaliiksi saatua vesilintua kohti saman verran haavoittuu. Yli puolella vielä elävistä hanhista on vartalossaan ainakin yksi hauli.

Suomessa tämä tarkoittaa sitä, että kun sorsastuksen saalis on meillä puolimiljoonaa vesilintua niin vähintään muutama satatuhatta sorsaa räpiköi joka vuosi kitumassa kaislikossa. Maassamme saa - toisin kuin vaikkapa USA:ssa, Kanadassa tai Ruotsissa - metsästää myös pimeällä, jolloin osumatarkkuus edelleen heikkenee ja lajintunnistuksesta ei ole puhettakaan.

Meillä sorsastus kohdistuu moniin sellaisiin vesilintuihin, joiden kannat ovat pienet tai vähenemässä. Keskimäärin meillä ammutaan vuosittain esimerkiksi 10 000 jouhisorsaa ja tuhansia heinätaveja, punasotkia ja lapasorsia. Luonnonsuojelun kanssa ristiriidassa on se, että myös sellaisia vesilintulajeja, joiden koko EU-maiden kannasta valtaosa pesii vain Suomessa metsästetään paljon. Näitä lajeja ovat muun muassa telkkä, isokoskelo ja tukkakoskelo sekä metsähanhi.

Raudat edelleen käytössä

Toinen metsästykseen olennaisesti liittyvä eettinen ongelma on, että osa sallituista pyyntimenetelmistä aiheuttaa väistämättä kärsimystä sadoilletuhansille eläimille. Kettuja, supikoiria, näätiä, majavia jne. turkiseläimiä saa pyytää rautojen avulla.

Vaikka näiden rautojen pitäisi periaatteessa tappaa eläin välittömästi, näin ei läheskään aina tapahdu. Sää- ja luonnonolosuhteet pyyntitilanteissa vaihtelevat, eläin ei mene rautoihin "oikeassa asennossa". Samaten kun turkiseläimiä metsästetään ampumalla tai koirien avulla, on seurauksena tavan takaa haavoittumisia ja/tai voimakasta henkistä kärsimystä. Vuonna 2002 Suomessa metsästettiin esimerkiksi 100 000 supikoiraa, 3 000 majavaa, 40 000 kettua ja 50 000 minkkiä.

Myös elävänä pyydystäviä loukkuja käytetään yleisesti nisäkäspyynnissä. Tällaisessa pienessä häkissä eläin voi joutua rimpuilemaan ja odottamaan ainakin vuorokauden, ennen kuin se ”armeliaasti lopetetaan”, kuten metsästäjien itse käyttämä termi tappamisesta kuuluu.

Pedot kuriin

Yksi metsästyksen lähtökohdista on, että ihmisen on pidettävä kurissa eläinkantoja. Siksi niitä on harvennettava pyytämällä. Samassa yhteydessä kuitenkin metsästäjät toteavat, että petoeläimet verottavat liikaa monia riistaeläimiä, ja sen tähden etenkin petojen metsästystä pidetään hyvin tarpeellisena.

Tällaiset käsitykset ovat keskenään ristiriitaisia ja osoittavat, että ekologisten perusasioiden huomioonotto metsästyksessä on heikolla tasolla. Useimmilla pyydettävillä eläinlajeilla on jo vähintään tuhansia-kymmeniätuhansia vuosia ollut omaa sisäistä ja ulkoista kannansäätelyä ilman ihmisen ”luonnonhoidollista metsästystä”. Vain todella harvoissa tilanteissa joku petoeläinpopulaatio ”olisi niin tyhmä”, että söisi loppuun tärkeimmän saaliseläimensä. Eläinten väliset peto-saalissuhteet koostuvat useimmiten monitahoisista ravintoverkoista, joiden rakenne vaihtelee muun muassa vuodenaikojen ja olosuhteiden mukaan. Useat lajit voivat muun muassa säädellä lisääntymistään ravintotilanteen mukaan.

Metsästäjien intoa petopyyntiin pyritään lisäämään kilpailuilla ja kampanjoilla. Parina viime vuonna on Suomessa pyörinyt "Vuosituhannen suurin luonnonhoitoprojekti", pienpetokampanja. Jokainen, joka onnistuu vuoden aikana tappamaan vähintään seitsemän näätää, kettua, minkkiä tai supikoiraa, on voinut osallistua ase-, auto- ja muiden palkintojen arvontaan.

Karhut, sudet, ilvekset...

Myös Suomen ja koko Euroopan eräät tärkeimmät eläimet, suurpedot, ovat metsästäjien tulilinjoilla. EU:n lainsäädäntö suojelee suurpetoja, mutta siitä huolimatta maassamme tapetaan vuosittain satakunta karhua, viitisenkymmentä ilvestä ja kymmenkunta sutta. Valtaosa näistä ammutuista suurpedoista ei ole kotieläinvahinkoja tai muita haittoja aiheuttaneita yksilöitä, vaan kyse on pelkästään ”jännittävästä virkistysmetsästyksestä”.

Esimerkiksi Euroopan suurimmat kissat ilvekset ovat täysin vaarattomia ja harmittomia metsäneläimiä. Niille kuitenkin metsästäjien vaatimuksesta myönnetään varsinkin Pohjois-Savoon, Pohjois-Karjalaan ja Keski-Pohjanmaalle vuosittain yhteensä kolmisenkymmentä tappolupaa. Perusteena metsästykselle on, että koska näin on tehty ennenkin, niin miksi ei nykyisinkin - arvokasta metsästysperinnettä täytyy jatkaa. Samalla metsästäjät ja riistanhoitopiirit usein liioittelevat alueensa ilveskantojen suuruutta, jotta lupia heltiää varmasti maa- ja metsätalousministeriön riistaosastolta.

Susikannan kasvua vastustetaan paljolti sillä, että ne syövät liikaa hirviä. Toisaalta hirviä on viime vuosina metsästetty niin paljon (noin 80 000/v.), että jopa osa metsästäjistäkin sanoo siinä olleen jo ”teurastuksen makua”. Suomessa on susia noin 150 yksilöä, mikä on esimerkiksi pinta-alaan suhteutettuna ainakin viisi kertaa vähemmän kuin Virossa.

Metsästyksen mielikuvat ja arvomaailma

Itse näkisin, että metsästyksen moniin epäkohtiin tulisi ja voisi helposti puuttua lainsäädäntöä kiristämällä. Metsiemme ja peltojemme monet eläimet eivät saisi olla vain suhteellisen pienen harrastajaryhmän pelinappuloina. Metsästettävien riistalajien määrää voisi reippaasti karsia, kärsimystä aiheuttavia pyyntimenetelmiä ja laitteita kieltää sekä antaa päätösvaltaa riistaeläinten kohtelusta myös ihmisten enemmistölle (ja ympäristöministeriölle) - lähes 95 % meistä ei metsästä! 

Entä metsästyksen arvomaailma? Riistanhoito ja moni metsästäjä mielessään jakaa lajit hyviin ja pahoihin. Äärimmillään tämä johtaa siihen, että edes lisääntymis-pentuaikoina haitallisena pidettävät ketut, mäyrät ja monet muut turkisnisäkkäät eivät voi olla pyynniltä rauhassa. Myös maahamme levittäytyneisiin ns. tulokaslajeihin suhtaudutaan kaksijakoisesti. Minkki ja supikoira nähdään pahoina, valkohäntäpeura ja fasaani hyvinä lajeina. 

Kouluissa riistanhoitoyhdistykset ja metsästysseurat pitävät luentoja ja kursseja, joissa painotetaan metsästyksen välttämättömyyttä ja jännittävyyttä sekä esineellistetään eläinten arvo. Maaseudulla metsästysharrastuksen siirtäminen isältä pojalle on edelleen osa nykypäivää. Onneksi yhä useampi nuorimies tarttuu mielummin kitaraan ja kaaliin kuin kivääriin.

Luonto ja eläimet elävät tänä päivänä monien ihmisen aiheuttamien paineiden alla. Tässä tilanteessa miljoonien eläinten tappaminen ja haavoittaminen huvin vuoksi on entistä voimakkaammin kyseenalaistettava.

Artikkeli on ilmestynyt alunperin Vegaian numerossa 1/2004.

Vegaiassa esitetyt näkemykset eivät edusta Vegaaniliitto ry:n kantaa ellei näin nimenomaisesti ole mainittu.

Vegaaniliitto Facebookissa