Murtautuuko kasvissyönti marginaalista? (osa 4)

Kaj Winqvist

Miessukupuoli - ongelma sinänsä

Sukupuoli on valitettavasti keskeisimpiä muuttujia kasvis- ja lihansyöntikysymyksissä. Ero miesten ja naisten kasvissyöntiprosenteissa on niin suuri, että asia vaatii erillisen analyysin, vaikka on selvää, että suuret miesjoukot eivät juuri millään muullakaan alalla toimi edistyksen ensimmäisinä lipunkantajina. Sukupuolipuheessa on kuitenkin sudenkuoppansa.

Onko sukupuoli ensisijaisesti sosiaalisesti vai biologisesti määräytynyt, kumpi on tärkeämpi: biologinen "sex" vai sosiaalinen "gender"? Käsittääkseni nämä näkökulmat tulisi yhdistää. Toisin kuin tiukimmat biologismikriitikot väittävät, on ilmeistä, että miesten ja naisten välillä on biologisia eroja, mutta myös sosiaalistamisprosessi on erittäin tärkeä. Kuitenkin ehkä juuri "luonnosta" kumpuaa tahto muokata sosiaalistaminen juuri sellaiseksi kuin se ilmenee. 

Voidaan kylläkin hyvin perustein kyseenalaistaa koko kaavamaisen binäärinen mies-nainen-jako kuten yleensä kaikenlainen ihmisen absolutisointi. Mies voi olla feministi ja nainen Margaret Thatcher. Kun juttusarjan tässä osassa kirjoitan “miehestä” ja “naisesta”, termit ovat karkeita yleistyksiä ja miehen kohdalla voisin yhtä hyvin käyttää käsitettä “valtakulttuurimies”.

Miesten logiikka mustavalkoisempi

Turun Kasvisravintola Versossa tutkittiin ruokailijoita asiakaskyselyn avulla. Yllätys ei ollut, että miehiä oli vastanneista vain runsas neljännes. Kiinnostavampi huomio oli, että vegaanien määrä oli molempien sukupuolten kohdalla yhtä suuri. Vegaanimiehiä oli Verson asiakaskunnassa yhtä paljon kuin lihansyöjämiehiäkin, kun taas naisissa sekaruokailijoiden osuus oli viisi kertaa vegaaneja korkeampi. Ainakin lievää kasvissyöntimyönteisyyttä heijasteleva käynti kasvisravintolassa ei siis ole kulttuurimme naisille niin ihmeellinen asia kuin miehille. Miesten kohdalla logiikka on selkeämmin mustavalkoinen: joko kannatat kasvissyöntiä tai sitten kierrät koko vegetaristisen kentän kaukaa. Ja kasvissyöntiluvuista käy ilmi, että jälkimmäinen vaihtoehto on lähes aina perusmiehemme valinta.

Mikä voisi selittää miehistä taipumusta välttää “rehujen syöntiä”? Vastaus ei liene suoraviivaisen biologinen, vaikka mies kuinka rehvastelisi historiallisella metsästäjänperimällään. Fysiologinen tosiasiahan on, että juuri miehelle vegaaniravinto on vielä terveellisempi ja helpommin koostettava valinta kuin esimerkiksi synnytyksen vuoksi kalsiumintarpeeltaan suuremmalle naiselle! Selitys taitaa olla enemmänkin kulttuurinen, sillä lihasta kieltäytyminen ilman “yhteiskunnallisesti päteviä syitä” on perinteisesti tulkittu feminiiniseksi sentimentaalisuudeksi tai epämiehekkääksi oikkuiluksi. Kysymystämme käsiteltäessä emme kuitenkaan etene ilman laajempaa katsetta patriarkaalisen yhteiskunnan synkkiin syövereihin.

Perinteinen valkoisen miehen länsimainen yhteiskunta on ainakin ollut läpeensä välineellistävä, seksistinen ja jopa rasistinen. Koska mies on tunnontuskitta katsonut voivansa alistaa naisen ja luonnon (ja luonnon naisessa), ei ole ollut ihme, etteivät eläimetkään ole juuri saaneet pääsyä etiikan piiriin. Oleellista tällaisessa ideologiassa on toisten (ei-miesten) objektivoiminen ja käsitys, että objektivoivaan asenteeseen liittyvä väkivalta voidaan ja pitää peittää.

Eläinten sortaminen piilotetaan

Tätä ilmiötä kuvaamaan Carol Adams on kehittänyt “poissaolevan referentin” käsitteen. Eläimiin kohdistuva sorto piilotetaan kielellisesti ja maantieteellisesti. Ihmiset eivät syö eläimiä vaan ovat “sekaravinnonsyöjiä” ja teurastamot ovat poissa heidän silmistään. Naisiakin kuvaavia halventavia sanontoja ovat slangisanakirjat pullollaan ja näin naisesta on tehty “eläin” ja eläimestä lihaa. Tällä asenteella hyväksikäyttö on saatu näyttämään vähemmän räikeältä sorrolta kuin se on ollut, mutta ehkä naiset itsekin sortoa kokeneina ovat pystyneet herkemmin samaistumaan eläinten kärsimykseen.

Kasvissyönnin yleistyminen nakertaa patriarkaalisuuden savijalkaa

Marita Husso on kiinnostavalla tavalla soveltanut Kristevan inhoa kuvaavaa “abjekti”-käsitettä kasvissyöntikysymykseen. Husson haastattelemat naisvegetaristit kokivat lihaa ajatellessaan jopa fyysistä vastenmielisyyttä, mikä taas ei mieskasvissyöjille ollut tyypillistä. Miehet yleensä pyrkivät erittelemään valintaansa viileämmin ja vierastivat tunteellista ja subjektiivista argumentaatiota. Tämä ei yllättäisi ainakaan Arno Gruenia, joka on arvellut erääksi pahimmista ongelmistamme miesten paljon naisia suuremman vieraantumisen tunteista.

Kyse lienee tässä kuitenkin myös suhteestamme ruumiiseen ja kehollisuuteen, joka naisilla on miehiä välittömämpi. Ruumis on naisten hoikkuusmyyttien tyrannisoimassa elämässä keskeisemmällä sijalla kuin miehillä. Puhtaasti ruumiillisuuteen ja terveellisyyteen liittyvät kasvissyöntisuuntaukset houkuttelevat miehiä vielä paljon maailmanparannusideologioitakin vähemmän. Tästä voi jokainen vakuuttua tekemällä empiiristä sukupuolihavainnointia yrttikurssilla tai elävän ravinnon ruokalassa.

Jatkuvasti on kuitenkin pidettävä mielessä, että kasvissyönti on sukupuolikysymyksessäkin vain kokonaisuuden osa. Onhan ainakin Suomessa selvää, että miesten suuret joukot ovat aina naisia epäempaattisempia ja egoistisempia kovien arvojen kannattajia. Kun oman identiteetin keskeinen sisältö monen miehen elämässä ammennetaan teknologistisesta objektien hallinnasta ja pärjäämisestä “olemassaolon kamppailussa”, ei kai muuta voi odottaakaan.

Nainen taipuvaisempi altruismiin

Juha Siltala onkin paljastavasti analysoinut Suomi-miehen olemusta juuri identiteetin näkökulmasta. Miehen identiteetti on ollut hauras ja häpeä on vaaninut alituisena uhkana. Tällöin on ollut houkutus nähdä maailma naturalistisempana ja “pahempana” kuin se ehkä onkaan. Kun pystyy kohtaamaan “pahan”, se ei voi enää aiheuttaa järkytystä ja on jo melkein kuin omalla puolella, ainakin enemmän kuin luottavaisten hölmöjen puolella. Tällaiseen maailmankuvaan eläytymiskykyä ja luonnon harmoniaa viestivä kasvissyönti istuu huonosti. Paremmin siihen sopii lihansyönnin oikeuttaminen esimerkiksi “oliothan syövät toisiaan” -tyyppisillä kaavamaisilla argumenteilla.

Miehet ja naiset siis kokevat kasvissyönnin ja maailman kovin eri tavoin. Tyypillinen miehinen ajattelu painottaa naturalistista taistelua ja pyrkii universaaleihin maailmanselityksiin objektivoiden kohteensa. Logiikka on yleensä joko-tai, kuten Verson asiakasesimerkissä. Nainen taas ajattelee usein empaattisemmin, ruumiin ja terveyden kautta ja on taipuvaisempi altruismiin.

Kasvissyönnin etenemisen kannalta ei kuitenkaan riitä, että ihmisten tulisi vain ajatella feminiinisemmin. Onhan esimerkiksi veganismi levitessään yhdistänyt “maskuliiniset” ja “feminiiniset” ajatustavat. Koska veganismi on ideologiana yleispätevä, johdonmukainen ja jopa ärhäkän militantti, siinä voidaan nähdä miehisiä piirteitä. Tämä voi olla syynä siihen, että juuri vegaaneissa nuorten miesten osuus on suurehko. Toisaalta veganismi on laajentanut empaattisuuden piiriä kauas pidemmälle kuin ne feminiiniset taipumukset, jotka ovat sentimentaalisesti ottaneet huomioon vaikka lemmikkieläinten kärsimykset, mutta samalla jääneet puolitiehen tuotantoeläinten riiston vastustuksessa.

Kasvissyöntiliikkeessä mukana olevat aktivistit ovat ajattelultaan kaukana perinteisestä “kuuliaisesta” feminiinisyydestä mutta vielä kauempana patriarkaalisesta maskuliinisuudesta. Niinpä Aija Nybergin mukaan vegaanimiehillekin on tyypillistä melko suora feminismin tukeminen ja perinteisten miesarvojen kyseenalaistus. Kyse saattaa olla laajemmastakin kulttuurisesta murroksesta. Kasvissyönnin yleistyminen nakertaa patriarkaalisuuden savijalkaa, joka olisi saatava luhistumaan ennen monien muidenkin hyvien asioiden lopullista läpimurtoa.

Artikkeli on ilmestynyt alunperin Vegaian numerossa 1/2010.

Vegaiassa esitetyt näkemykset eivät edusta Vegaaniliitto ry:n kantaa ellei näin nimenomaisesti ole mainittu.

Vegaaniliitto Facebookissa