Etusivu / Vegaia / ...

Rottia, valheita, diakuvia
— kokemuksia koe-eläinkurssilta

MIKA-PETRI LAURONEN

Homo Sapiens on käyttänyt muita eläimiä hyväkseen lähes koko olemassaolonsa ajan. Se oppi metsästämään ja kalastamaan yli 100 000 vuotta sitten, ja luu oli ensimmäisiä työkalu- ja asemateriaaleja. Yksi luonnon omituisimmista symbiooseista, kesysuden ja ihmisen suhde, alkoi noin 20 000 vuotta sitten. Karjatalous ja paimentolaisuus ovat olleet perinteisiä elinkeinoja suurimmalle osalle ihmiskuntaa.

Ajan kuluessa ihmisen suhde eläimeen on muuttunut piittaamattomammaksi ja julmemmaksi. Uusimpia eläinten hyödyntämisen tapoja ovat olleet eläinkokeet, joita alettiin tehdä noin 150 vuotta sitten, ja turkistarhaus, jota alettiin harjoittaa noin 100 vuotta sitten. Juuri nämä kaksi ovat olleet — syystäkin — erityisen kritiikin kohteina. Tässä artikkelissa käsittelen eläinkokeita tutkijoiden näkökulmasta. Aineistona on Oulun yliopiston koe-eläinkeskuksen järjestämän koe-eläinkurssin materiaali.

Eläinkokeet ja etiikka

Eläinkokeiden oikeutus on kova pähkinä tutkijoille. He myöntävät itsekin, että jos kokeet ovat tarpeettomia, syntyy eettisiä ongelmia. Siksipä tärkeintä on vakuuttaa, että kokeista todella on jotakin hyötyä. Valtakunnallinen koe-eläinkeskus on jopa tuottanut A4-kokoisen esitteen nimeltä "Eläinkokeet — liian vaikeita ymmärrettäviksi?", jonka kannessa komeilee söpö rotta sympatiaa keräämässä. Se sisältää muutamia väittämiä, joita kommentoin lyhyesti.

"Tällä vuosisadalla ihmisten keskimääräinen elinikä on noussut 45:stä 70 vuoteen. Tähän muutokseen ovat suuresti vaikuttaneet monet lääketieteen saavutukset, jotka perustuvat eläinkokeisiin". Pääasiallisena syynä eliniän nousuun eivät suinkaan ole olleet eläinkokeet, vaan parantunut hygienia. Maailman toiseksi suurin lasten kuolinsyy (AIDS nousi vastikään ensimmäiselle sijalle) on likaisesta vedestä saatu ripuli. Kaiken lisäksi eliniän nousu ei koske koko maailmaa.

"Eläinkokeet eivät ole välttämättömiä ainoastaan sairaille vaan myös terveille lapsille, koska rokotukset kehitetään eläinkokeiden avulla. Antibiootitkin on kehitetty koe-eläinten avulla." Antibiootit tappavat noin 98% bakteerikannasta. Eloon jäävät vahvimmat kaksi prosenttia, jotka kehittyvät uudeksi epidemiaksi. Penisilliini keksittiin vahingossa. Isorokkorokotetta testattiin ensimmäisenä ihmiseen.

"Eläinkokeet hyödyttävät myös eläimiä: lemmikkieläimet elävät pidempään ja niiden sairauksia osataan hoitaa paremmin. Tieteellinen tutkimus tarvitsee eläinkokeita. Koe-eläimet ovat tänä päivänä tutkijan huolella hoidettuja työtovereita". Eläinlääketieteelliset kokeet ovat vain murto-osa eläinkokeista. Ne ovat sinällään eettisesti hyväksyttävämpiä, koska hyöty menee eläimille. "Huolella hoidettu työtoveri" puolestaan on tyhjä lause. Samalla periaatteella halpakenkätehtaan johtaja voi kutsua 16-tuntisia työpäiviä tekeviä nälkäpalkkaisia lapsia huolella hoidetuiksi työtovereikseen.

Tiedeyhteisön yleinen mielipide on, että mahdollisuus käyttää eläimiä on ihmisen etuoikeus, jota tulee käyttää harkiten. Eläinkokeilla etsitään ratkaisuja ihmisten ja eläimien tuskan lieventämiseen. Seuraavassa suora lainaus jo edellä mainitusta esitteestä: "Ihmisen ja eläinten tuskan huomiotta jättäminen on vastuutonta ja epäeettistä. Usein onkin eettisesti oikeampaa tehdä eläinkoe kuin olla tekemättä."

Tuskan tuottaminen on siis oikeutettua, jos sillä ehkäistään tulevaisuudessa — tai jonkin toisen — suurempi tuska. Eettinen ongelma keskittyy siis siihen, kuka saa tuottaa tuskaa, kenelle ja milloin. Eikä ihmiselläkään oikein voi kokeilla, koska kansainvälisissä sopimuksissa kynnys on nostettu varsin korkealle. Nürnbergin sopimuksessa vuodelta 1945 todetaan: "Ihmiskokeiden suunnittelun tulee perustua eläinkokeista saatuihin tuloksiin." Vuoden 1975 Helsingin julistus puolestaan sanoo: "Lääketieteellisten ihmiskokeiden tulee perustua oikein ja huolellisesti suoritettuihin laboratorio- ja eläinkokeisiin." Toisin sanoen, vapaaehtoista ihmistä saa käyttää vain, jos kokeen vaarallisuus on ensin testattu eläimillä!

Mitä laki sanoo?

Eläinsuojelulainsäädäntö on kehittynyt 1990-luvulla nopeasti. Eläinsuojelulakia uudistettiin vuonna 1996, ja koe-eläinasetus on määrä uudistaa ensi vuonna. Määräykset ovat tiukentuneet, ja Euroopan Unioni on yhtenäistänyt jäsenmaidensa käytäntöä. Tämä merkitsee sitä, että ulkomailta tuotuja koe-eläimiä on kohdeltu samalla tavalla kuin Suomessakin. Mielenkiintoinen yksityiskohta lain valmistelusta on se, että eläinsuojelijat ovat olleet aktiivisesti mukana sen valmistelussa, mutta tutkijat eivät.

EU:n 5. ympäristöohjelma (1992) suosittaa, että koe-eläinten käyttömäärä puolitettaisiin vuoteen 2000 mennessä. Suositusta ei ole toistaiseksi hyväksytty ministerineuvostossa — liekö lääketehtaiden painostus syynä? Yleensähän Suomi on ensimmäisenä reagoimassa EU:n lakiehdotuksiin.

Eurooppalainen yleissopimus poikkeaa Suomen lainsäädännöstä vain vähän. Se löytyy kokonaisuudessaan mm. Internetistä osoitteesta http://www.uku.fi/laitokset/vkek/Sopimus/sopimus.html.

Asetus koe-eläintoiminnasta annettiin vuonna 1971, ja sitä muutettiin viimeksi vuonna 1996. Täydellinen lakiteksti löytyy esimerkiksi Internetistä osoitteesta http://www.uku.fi/laitokset/vkek/Laki/asetus.html. Seuraavassa esittelen asetuksen pääkohtia.

Asetus koskee selkärankaisiin kuuluvilla eläimillä harjoitettavaa koe-eläintoimintaa. Tämä kertoo siitä, että tiedemaailmassa on löydetty eettinen raja: selkärangattomat eläimet ovat niin alhaisella kehitystasolla, että niiden kohdalla ei tarvita minkäänlaisia lakeja. Koe-eläimellä tarkoitetaan eläintä, joka on hankittu tai kasvatettu eläinkokeita varten (§1).

Eläinkokeiden suorittamiseen tarvitaan lupa. Lupahakemuksesta on käytävä ilmi mm. koe-eläintoiminnan ja kokeiden laatu, valvojat, selvitys eläinten lääkinnästä ja hoidosta sekä koe-eläinlaitoksen piirustukset. Hakijalla on oltava tarvittava pätevyys sekä asianmukaiset tilat ja välineet. Lääninhallitus voi peruuttaa luvan, mikäli laitos rikkoo eläinsuojelulakia (§2-3).

Eläinkokeiden päämääränä ei saa olla eläimen kivun- tai tuskansietokyvyn tutkiminen. Eläinkoe on korvattava vaihtoehtoisella menetelmällä, mikäli se on käytännössä mahdollista. Tieteellisessä eläinkokeessa eläimen tuskaa on lievennettävä kaikin mahdollisin keinoin, ja muissa eläinkokeissa kipua ei saa aiheuttaa ollenkaan (§6). Tämähän ei olisi tullut kuuloonkaan vielä 1980-luvulla. Eri asia on tietenkin se, milloin vaihtoehtoinen menetelmä tulkitaan käytännössä mahdottomaksi kokeen tarkoituksen kannalta.

Jos koe aiheuttaa tuskaa, on siinä käytettävä mahdollisimman alhaisella fysiologisella tasolla olevaa eläintä. Koe-eläinten määrän on oltava pienin mahdollinen, ja koemenetelmän on oltava mahdollisimman vähän tuskaa aiheuttava. Jos eläimen terveydentila ei ole kokeen päätyttyä normaali, se on lopetettava (§8).

Eläinkokeet jaetaan kahteen luokkaan niistä aiheutuvan tuskan perusteella. Ensimmäisen luokan kokeissa eläin voi sairastua vakavasti tai tuntea huomattavaa tuskaa. Toisen luokan kokeissa eläin voi tuntea lievää tai lyhytaikaista kipua tai huonovointisuutta.

Kokeiden luokituksen päättää asianomainen ministeriö. Ihminen siis määrittelee, minkälainen on eläimen kokema kova tai pitkäaikainen kipu. Ensimmäiseen luokkaan kuuluvat mm. myrkyllisyystutkimukset (esimerkiksi pahamaineinen LD50-koe), voimakkaat säteilytykset, kipua aiheuttavat sairauksien istutukset, shokki, palovamma- ja stressitutkimukset sekä käyttäytymiskokeet, joissa eläimen vapautta rajoitetaan voimakkaasti.

Koe-eläintieteen saavutuksia

Koe-eläinten ja eläinkokeiden tutkiminen on oma tieteenlajinsa, koe-eläintiede. Yleensä koe-eläintieteen edustajat tekevät eläinkokeita vain ottaakseen selville, miten jokin tietty asia vaikuttaa eläinten hyvinvointiin tai mahdollisiin koemuuttujiin. Varsinaiset eläinkokeet tekevät kyseessä olevan tieteenalan tutkijat.

Koe-eläinten hyvinvointiin on kiinnitetty huomiota vasta 1950-luvulta alkaen. Kokeita tehtiin siis sata vuotta piittaamatta eläinten tuskista tai elinolosuhteista. Maailmansodat opettivat ihmisille jotain tässä suhteessa. Yhtäkkiä maailma oli täynnä vammautuneita ja tuskaa. Pahojen asioiden on tultava lähelle ihmistä, ennen kuin hän suostuu ne huomaamaan.

1980-luku oli standardoinnin vuosikymmen. Koe-eläinten ympäristöön ja terveydentilaan kiinnitettiin runsaasti huomiota. Syynä oli yksinkertaisesti se, että kokeiden tuloksiin vaikuttavat ympäristötekijät pyrittiin minimoimaan. Huoneiden lämpötila ja ilmankosteus määriteltiin tarkasti, ja yön ja päivän kierto muokattiin vakioksi. Jopa ruoka standardoitiin. Tuloksena oli juuri se mitä haluttiin: standardieläimiä, joilla oli samanlainen elinrytmi ja aineenvaihdunta.

1990-luvun eläinlääketiede puolestaan on heijastanut yhteiskunnan yleistä kehitystä. Koe-eläinten hyvinvointi ja ympäristön virikkeellisyys ovat olleet painopistealueita. Muutosta parempaan päin on tapahtunut, mutta pahin vihollinen on yhä rahan puute: kaikkeen ei ole varaa. Toinen vakava ongelma on se, että tutkimukset ovat osoittaneet virikkeellisyyden lisäävän vaihtelua. Virikkeellisessä ympäristössä elävien koe-eläinten veri- ja maksa-arvot vaihtelevat suuresti. Tämä johtaa siihen, että tilastollisesti pätevän tuloksen aikaansaamiseksi tarvitaan enemmän koe-eläimiä. Se tarkoittaa lisää kustannuksia, lisää vaivaa ja ennen kaikkea lisää kärsimystä. Pahimmillaan hajonta on ollut 12-kertainen, joka tarkoittaa eläinten määrän nostamista 40-kertaiseksi.

Liukuhihnatuotantoa

Tiettyyn muottiin pakotetuissa koe-eläimissä on kokeen tekijän kannalta useita hyviä puolia. Ensinnäkin tulokset ovat paljon tarkempia kuin normaalisti. Samalla niiden luotettavuus paranee, ja koe voidaan uusia helposti jossain muualla. Juuri toistettavuushan on tieteellisen kokeen pätevyyden peruskriteereitä. Tulosten hajonta pienenee, ja systemaattiset virheet minimoituvat. Erittäin hyvä puoli standardoinnissa on se, että tarvittavien eläinten määrä pienenee, koska tilastollinen hajonta vähenee.

Luonnossa jyrsijät ovat usein yöeläimiä. Koska tutkijat eivät työajan takia voi tehdä kokeitaan pikkutunneilla, valorytmi käännetään monesti päinvastaiseksi: päivällä on pimeää ja yöllä valoisaa. Sopeutumisaikaa ei juurikaan ole. Valoisa-pimeäjaksot ovat joko 12:12 tuntia tai 10:14 tuntia pitkiä ympäri vuoden. Koe-eläimille on aina kesäinen poutapäivä. Haittapuolena on se, että tasainen valo sokeuttaa punasilmäiset yksilöt ennen pitkää.

Keinovalaistuksella on muitakin etuja: koe-eläinhuoneeseen ei tarvitse rakentaa ikkunoita. Se auttaa pitämään tutkimukset salassa ja vaikeapääsyisissä paikoissa. Erityisesti viime vuosina tätä ominaisuutta on ruvettu arvostamaan. Toisaalta keinovalon avulla eläimet saadaan lisääntymään ympäri vuoden. Osa koe-eläimistä on ns. tuotannossa, eli niiden tehtävänä on tuottaa lisää koe-eläimiä. Kokeita tehdään jatkuvasti, ja hukka on korvattava. Suomessa on tärkeää tuottaa itse koe-eläimet, koska esimerkiksi Virossa tilanne on paljon huonompi: joissakin Viron laitoksissa esimerkiksi rotille keitetään sianraatoja ruoaksi.

Standardoinnin periaatteisiin kuuluu myös se, että eläimiä pyritään lääkitsemään mahdollisimman vähän. Lääkkeiden käyttö saattaa aiheuttaa ennalta arvaamattomia tuloksia, ja sehän ei tietenkään ole suotavaa. Tutkijan kannalta onkin järkevämpää lopettaa sairas eläin kuin yrittää hoitaa se terveeksi. Tämä on toisaalta edistystä: aikaisemmin eläimiä ei edes vaivattu lopettamaan, vaan ne saivat kitua rauhassa kuoliaaksi.

Hyvinvointia eläimillekin

1990-luvulla koe-eläintieteen painopiste on ollut eläinten hyvinvoinnin kehittämisessä. Eläinten olosuhteisiin on tullut useita parannuksia, ja suuntaus on yhä parempaan päin. Koe-eläinlaitoksiin pyritään rakentamaan "eläinsuojelijoita ja suurta yleisöäkin palveleva ympäristö", kuten luennoitsija asian ilmaisi. Yksi esimerkki asenteiden muuttumisesta on juuri LD50-koe (Lethal Dose 50). LD50-kokeen tarkoituksena on löytää se määrä jotain tiettyä myrkkyä, joka tappaa 50 % koe-eläimistä. Nämä kokeet ovat äärimmäisen tuskallisia, sillä harva myrkky tappaa nopeasti. Nykyään on määritelty raja, jonka jälkeen eläin määritellään kuolleeksi ja koe keskeytetään lopettamalla eläin. Käytäntö vähentää koe-eläimen kärsimystä hieman.

Jyrsijöille on nykyään saatavilla ns. virikehäkkejä, jotka ovat suorastaan luksusta tavallisiin koe-eläinhäkkeihin verrattuna. Niissä on kiipeilymahdollisuuksia, leluja ja mahdollisuus kulkea häkistä toiseen. Häkkien valmistaja on laskenut, että niissä on toistakymmentä erilaista virikettä. Ongelmana on ainainen pullonkaula — hinta. Kuuden kanin virikehäkki maksaa noin 45 000 markkaa, ja koska kaneja saattaa olla yhdessä tutkimuksessa jopa sata, pelkät asuintilat vaatisivat neljä ja puoli miljoonaa markkaa!

Hyvinvointikin on suhteellista: luennoitsijan "melko pieniksi" luonnehtimat kanihäkit ylittävät eurooppalaisen yleissopimuksen vaatimukset kirkkaasti. Usein eläinten hyvinvoinnista tingitään tarkoituksenmukaisuussyistä. Tutkijoiden ja hoitajien hyvinvointi on myös tärkeää. Ongelmia on ilmennyt muun muassa siinä, että juomapullot ovat olleet pesutelineessä huonossa asennossa, ja niihin on jäänyt pieniä määriä pesuaineita.

Toisaalta eläinten hyvinvoinnista tiedetään varsin vähän, ja moni ratkaisu perustuu puhtaasti intuitioon. Esimerkiksi elinympäristön koko on hieman epäselvä. Onko mahdollista, että liika tila aiheuttaa eläimille stressiä? Eräässä kokeessa kanojen annettiin valita usean eri kokoisen häkin välillä. Kanat valitsivat häkin, joka oli huomattavasti isompi kuin nykyisen asetuksen minimikoko, muttei kuitenkaan suurin mahdollinen. Eettisesti asian tekee ongelmalliseksi se, että parhaiden olosuhteiden selvittäminen vaatii eläinkokeita.

Yksin vai ryhmässä?

Viime aikoina koe-eläinlaitoksissa on kokeiltu ns. ryhmäkasvatusta, jossa eläimet kasvatetaan suuremmissa yksiköissä. Standardiympäristö on tylsä, ja monet koe-eläimistä ovat varsin sosiaalisia. "Eläinsuojelijat tykkää, että eläimillä on aina kivaa, kun ne ovat ryhmissä", luennolla todettiin. Lajien ominainen käyttäytyminen on muistettava ottaa huomioon. Esimerkiksi eräässä tapauksessa ryhmäkasvatuksessa olleelta uroskanilta oli syöty kivekset. Nykyään kaneja pidetään Oulussa erillään toisistaan.

Pääsääntönä voidaan sanoa, että ryhmäkasvatusta suositellaan käytettäväksi aina, kun se on mahdollista. Täydellinen eristys nimittäin vaikuttaa fysiologiaan. Mikäli ryhmäkasvatus tapahtuu vapaana lattialla (jota myös on kokeiltu), on tietyn koe-eläimen kiinni saaminen vaikeaa. Tämä aiheuttaa epämukavuutta kiireisille ja stressaantuneille tutkijoille.

Jatkoa odotellessa

Eläinten hoitajien ja niillä kokeita tekevien tutkijoiden välillä on pieniä ongelmia. Hoitajat ovat oikeasti huolissaan eläinten hyvinvoinnista, ja pyrkivät vähentämään kärsimystä kaikin keinoin. Tutkijat taas pyrkivät noudattamaan lakia, ei enempää eikä vähempää. Tulosten, erityisesti hyvien tulosten saaminen on tärkeintä. Heille eläin on pelkkä työväline.

Myös koe-eläinlaitoksella ollaan sitä mieltä, että ainoastaan keskustelun avulla saadaan tuloksia aikaan. Keskustelua on myös käytävä kaikilla mahdollisilla tasoilla, aina kansainvälisestä politiikasta ruohonjuuritasolle saakka. On myös muistettava, että keskustelu vaatii aina kaksi osapuolta. Avoimesta, rehellisestä puheesta ei ole eläimille ainakaan haittaa. Suoran toiminnan aiheuttamat ongelmat vievät aikaa myös eläinten olojen parantamiselta. "Rehellisyys on ainoa tapa olla uskottava", todettiin kurssillakin.

Artikkelin toisessa osassa, joka ilmestyy seuraavassa Vegaiassa, käsittelen eläinten ruokaa, majoitusta, terveydenhoitoa ja tilastoja sekä pohdin eläinkokeita eläinsuojelijan näkökulmasta. Mukana on myös tietoa vaihtoehtoisista menetelmistä.