Etusivu / Vegaia / ...

Eläinten keskinäinen eriarvoisuus yhteiskunnassamme
- paneelikeskustelu Helsingissä 6.10.

SAARA KUPSALA

Helsingin yliopiston vegaanit järjesti eläinten viikolla paneelikeskustelun, jossa käsiteltiin eläinten eriarvoisuutta ja asemaa yhteiskunnassa. Paneelissa keskustelivat agroekologian professori Juha Helenius, filosofi Pekka Himanen, FT Ilkka Koivisto, apulaisosastopäällikkö Pirkko Skutnabb maa- ja metsätalousministeriöstä sekä kansalaisjärjestöaktiivi Salla Tuomivaara. Paneelikeskustelua seurasi noin 150 kuulijaa.

Salla Tuomivaara sanoi osuvasti alustuksessaan, että keskustelun aihe — eläinten keskinäinen eriarvoisuus yhteiskunnassa — on eläinoikeusliikkeen keskeisimpiä teemoja. Keskustelun aihe ja eläinoikeusajattelu lähtevät siitä, että eläimet voivat olla eriarvoisia: eläimet eivät ole raaka-ainetta ja välineitä, vaan yhteiskunnan jäseniä niin, että niillä voi olla asema yhteiskunnassa. Toisekseen keskustelun otsikon ja eläinoikeusajattelun lähtökohtana on, että eläimet ovat eriarvoisia, että eri eläinten asemien määräytymiseen sisältyy epäjohdonmukaisuutta ja väärämielistä vallankäyttöä. Eläinten asema on moraalinen ja yhteiskunnallinen kysymys.

Ihmisen määrittelyvalta

Ihmisen edut ja tarpeet ovat sekä Salla Tuomivaaran että Pirkko Skutnabbin mielestä eläinten eriarvoisuuden takana. Skutnabb ei kuitenkaan tuntunut pitävän lähtökohtaa tuomittavana, sillä hän näytti näkevän etujen ja tarpeiden liittyvän välttämättömyyteen ja hengissä säilymiseen ainakin ruuan tuotannossa käytettyjen eläinten kohdalla. Sen sijaan Tuomivaara vaati, että tietyn eläinlajin kohtelun normien on perustuttava eläinten ominaisuuksiin ja tarpeisiin, ei käyttötarkoitukseen ja ihmisen etuihin.

Skutnabbin mukaan eläinsuojelulaki määrittelee rajan, jota huonommin eläintä ei saa kohdella. Eläinsuojelulain yksi yleinen periaate on, ettei eläimille saa aiheuttaa tarpeetonta kipua ja tuskaa. Ihmisillä on määrittelyvalta siitä, mikä tuskan ja kärsimyksen aiheuttaminen on hyväksyttävää tai tarpeen ihmisen etujen takia. Skutnabbin mukaan eläinsuojelulaissa katsotaan, että eläinten käyttö ruuantuotannossa on tärkeämpää kuin huvittelun välineenä ja siksi maatalouseläimille hyväksytään ahtaammat tilat kuin esimerkiksi saman lajin eläimille eläintarhoissa ja kotieläinpihoissa. Poikkeuksena tarpeettomuus-tarpeellisuus-tulkinnasta Skutnabb mainitsi turkistarhauksen: toisaalta tarhaus on Suomelle taloudellisesti tärkeä, mutta toisaalta turkisasusteet eivät ole ihmisille tärkeitä.

Kysymättä ja vastaamatta jäi, ketkä ovat ne ihmiset ja mikä on se yhteiskunta, joka tarpeellisen ja tarpeettoman kärsimyksen määrittelee. Määrittelyn poliittisille taisteluareenoille osallistuvat niin tuottajat, teollisuus, valtio kuin eläinasiajärjestötkin. Lainsäädännön määräyksistä voi päätellä, millä tahoilla on eniten määrittelyvaltaa.

Kolmenlaista eriarvoisuutta

Tuomivaara luokitteli eläinten eriarvoisuuden kolmeen luokkaan. Ensinnäkin saman lajin eri yksilöitä kohdellaan eri tavoin käyttötarkoituksen mukaan ja taloudellisten etujen takia. Esimerkiksi turkistarhoilla ketuilla on tilaa vain murto-osa siitä, mitä ketuilla on eläintarhoissa.

Toiseksi yhteiskunnassa kohdellaan samankaltaisia käyttäytymistarpeita omaavia eri lajin eläimiä eri tavoin. Samankaltaisten lajien eriarvoisuuden taustalla ovat ihmisten tunnesidokset ja se, että itselle tärkeänä ja läheisenä pidetty arvotetaan eri tavoin kuin etäisemmiksi koetut. Tällainen arvottaminen näkyy Tuomivaaran mukaan esimerkiksi siinä, kuinka erilailla valtalehdistössä kirjoitetaan sikojen syömisestä Suomessa ja koirien syömisestä Kiinassa tai kuinka ihmiset ovat enemmän huolestuneita kissojen ja koirien kuin rottien ja hiirien käytöstä eläinkokeissa. Erityisen hyvin tunteisiin perustuva arvottaminen tulee esiin siinä, kuinka erilainen asema on hyvin vaikeasti vammaisilla ihmisillä ja ihmisapinoilla.

Myös Skutnabb kertoi esimerkin samankaltaisten lajien erilaisesta kohtelusta. Tuottaja saa kastroida sian ja poron, kun taas hevosen ja koiran saa kastroida vain eläinlääkäri. Perusteluksi Skutnabb esitti, että sika ja poro ovat "ruokaeläimiä", mitä koira ja hevonen taas eivät ole.

Kolmanneksi eriarvoisuus ilmenee Tuomivaaran mukaan siinä, miten erilaisia käyttäytymistarpeita omaavia eläimiä kohdellaan eri tavalla. Erityisesti nk. alemmalla kehitysasteella olevien eläinten, kuten sammakoiden ja kalojen, käyttäytymistarpeista tiedetään vähän. Tuomivaara kysyi, kohdellaanko näitä eläimiä huonommin kuin niiden tarpeet edellyttäisivät ja kuinka erilaista niiden kohtelun tulisi olla.

Ihmisen ylempi asema

Neljäntenä eriarvoisuuden muotona Tuomivaara esitti ihmisen täydellisen asettamisen kaikkien muiden eläinlajien yläpuolelle. Tässä ihmisen pieninkin intressi riittää syrjäyttämään eläimen kaikkein perustavimman tarpeen. Tuomivaaran mukaan ihminen etäännyttää eläintä kielellisin keinoin: ihmisen käyttäytymisestä puhutaan sellaisten käsitteiden kuin henkisyyden ja tunteen avulla, kun taas eläinten samankaltaisesta tai samanlaisesta käyttäytymisestä puhutaan vaistoina ja reaktioina.

Toisaalta Tuomivaara osittain uusintaa itsekin eläintä etäännyttävää ja ihmisen asemaa ylentävää puhetapaa toistaessaan sellaisia sanoja kuin lajityypillinen, käyttäytyminen ja (käyttäytymis-)tarpeet. Ihmisestä harvoin puhutaan tällaisin käsittein. Tällaisessa puhetavassa ihminen rakentuu kulttuuriolioksi ja muut eläimet biologisiksi ja ruumiillisiksi, perimän vääjäämättömien lakien ohjaamiksi ja siten miltei vailla tahtoa oleviksi.

Sinänsä ihminen eroaa muista lajeista niin kuin kaikki lajit eroavat toisistaan, joten erottavat käsitteet ovat usein paikallaan. On kuitenkin syytä muistaa, että tällaisella kielellisellä etäännyttämisellä eroja voidaan rakentaa sinnekin, missä niitä ei todellisuudessa ole. Sorrettuja on ennenkin etäännytetty määrittelijöistä kaukaisiksi ja alemmiksi tekevillä käsitteillä: esimerkiksi naisia ja siirtomaiden alkuperäisyhteisöjen jäseniä pidettiin aikoinaan älyllisesti vajaina ja villien vaistojen ja viettien ohjailemina.

Pekka Himanen esitti alustuksessaan, että ihminen on ottanut itselleen erikoisaseman syömisen alueella. Ihminen on ainoa eläinlaji, jota ei saa koskaan syödä. Elämä on suurimmassa osassa luontoa syömistä ja syödyksi tulemista, mutta ihmisen elämä on enää vain syömistä.

Himanen kertoi, kuinka erilaisissa kulttuurituotteissa ilmenee, miten kauhistuttavana pidetään syödyksi tulemista. Kristinuskossa helvettiä on kuvattu suuna, ja esimerkiksi Danten Jumalaisessa näytelmässä synnintekijät ovat ikään kuin joutuneet paistinpannulle tai kattilaan kärventymään. Myös Hollywoodin elokuvat hyödyntävät syödyksi tulemisen pelkoa: joka vuosi ilmestyy Alienin tai Tappajahain kaltainen hirviöelokuva.

Luonto vastaan kulttuuri

Ehkä kaikki sorto alkoi siitä, kun ihminen kesytti lampaan ja vuohen 9000 vuotta sitten. Luontoon kuulunut metsästäjä-keräilijä irrottautui luonnosta kulttuuriin. Kulttuurin käsitteeseen on sisäänrakennettu, että kulttuuri muokkaa, manipuloi, hallitsee, kesyttää ja antaa muodon raaka-aineelle — erilliselle luonnolle ja luontoon kuuluville eläimille.

Kulttuurin sisälle määritetyillä kesytetyillä ja perinnöllisesti manipuloiduilla eläimillä on voitu nähdä olevan yhteiskunnallinen asema, ne ovat olleet osa yhteisöä. Sen sijaan eriarvoisuudesta on vaikea puhua kesyttämättömien eläinten kohdalla: luonnoneläimiä ei voida kohdella, ainoastaan niiden elinympäristöä voidaan muuttaa tai niitä voidaan tappaa ja haavoittaa. Kun ne vangitaan, niistä tulee osa yhteiskuntaa. Eläinliikettä onkin usein kritisoitu siitä, että se keskittyy vain tuotanto- ja lemmikkieläimiin, eikä kykene näkemään eläimiä ekosysteemien osina. Arvotetaanko luonnoneläimet eri tavoin kuin kultturituotteina pidetyt hyöty- ja seuraeläimet?

Ilkka Koivisto perusteli, miksi kesytetyillä eläimillä ei ole itseisarvoa ja miksi niiden arvo on vähäisempi kuin luonnoneläinten. Itseisarvo on Koiviston mukaan elämällä, joka on promilleosien sattumien tulosta, ja elämää muovaavalla evoluutioprosessilla ja näin elämän monimuotoisuudella. Monimuotoisuus merkitsee lajien runsautta. Siten vain lajilla on arvoa. Yksilöllä on arvoa vain silloin, kun sillä on merkitystä lajin jatkumiselle.

Koiviston mukaan ihminen on manipuloinut kesytettyjen eläinten perimää, eikä niillä näin enää ole merkitystä evoluutioprosessissa eivätkä ne enää ole elinkelpoisia luonnossa. Siten kesytetyillä eläimillä ei ole itseisarvoa. Koivisto toki vaatii kesytettyjen eläinten hyvää kohtelua ja kunnioittamista, mutta olennaista on vain näiden eläinten kyky tuntea mielihyvää ja kärsimystä, ei niiden oikeus elämään.

Syömisen etiikka

Pekka Himanen korosti, kuinka keskeistä syöminen on elämässämme. Ihminen käyttää 8 % elämästään syömiseen ja syö keskimäärin kaksi tuntia joka päivä. Himanen esitti kasvotusten elämisen etiikan käsitteen, jossa tehdään näkyviksi arjessa toistuvat itsestäänselviksi tulleet tapahtumat. Kasvostusten elämisen etiikassa tehdään läpinäkyväksi se, miten arkisilla toiminnoilla vaikutetaan ketjun kautta toisiin tunteviin olioihin, ja arvioidaan, voisiko hyväksyä itseään jokaisen ketjun osan toteuttajana.

Himanen esitti muutamia keinoja, joilla peitetään sitä, mistä ruuantuotannon ketjun osissa on kysymys. Esimerkiksi uutisten sanastossa eläimistä puhutaan kiloina tai kuljetuskestävyytenä, jolloin viitataan omaisuuteen ja taloudellisiin seikkoihin ennemmin kuin tunteviin olentoihin. Puheessa eläin supistuu myös lihaksi, elintarvikkeeksi, jolloin taustalla ei enää ole subjektia.

Lihansyöntiä perustellaan usein sillä, etteivät eliöt luonnossakaan yleensä mieti, mitä syövät ja että syöminen on biologinen välttämättömyys. Himanen muistutti, ettei ihmisen ole välttämätöntä syödä eläimiä, kasvisruoallakin pärjää. Eettisyyden perustana on, että ihminen voi valita toisin silloin, kun ei ole biologisten välttämättömyyksien alainen. Nykyisin syödään suurimmaksi osaksi nautinnon maksimoimiseksi ennemmin kuin hengissä säilymiseksi.

Juha Heleniuksen mukaan kaupunkilainen on yhteydessä luontoon hyvin keskeisesti ruuan kautta. Syöminen on ikään kuin pyhitys ravinteita hyödynnettävään muotoon muuntavalle ekosysteemille, josta olemme riippuvaisia. Ruuan valinta on kannanotto maatalouden tuotantojärjestelmiin.

Heleniuksen mukaan suuri osa ruuantuotannosta perustuu siihen, että ihminen voi hyödyntää eläinten avulla sellaisia ekosysteemin osia, joita ei muuten voitaisi hyödyntää. Näin tietyissä järjestelmissä on tehokkaampaa hyödyntää eläimiä. Ruuantuotannon tehokkuus on tärkeä kysymys tänä aikana, kun 800 miljoonaa ihmistä on aliravittuja. Heleniuksen väitteet siirsivätkin syömisen etiikan keskustelua eläinten riistosta nälkäongelmaan.

Lopuksi

Paneelikeskustelun anti oli suurimmaksi osaksi alustuksissa, joihin menikin noin puolet keskusteluajasta. Loppukeskustelussa paneelin aiheesta — eläinten eriarvoisuudesta — keskusteltiin alustuksiakin vähemmän. Vaikka yleisö koostui suurimmaksi osaksi opiskelijoista, vähäiset yleisöpuheenvuorot käyttivät vanhemmat kuuntelijat. Eräs alkuperäisrotuihin kuuluvan itäsuomenkarjan kasvattaja pyysi jopa kaksi puheenvuoroa. Hän huomautti, että tietämys eläimistä on hyvin vähäistä, jopa hänen kaltaisensa eläinten kanssa eläväkään ei tiedä paljon eläinten tarpeista.

Meidän onkin keskusteltava yhä enemmän muiden eläinten kanssa, näiden salaisiksi ja vieraiksi jääneiden toisten. Siten eläinten asema määrittyisi objektiivisemmalta perustalta, eikä vain mielivaltaisten määrittelyjemme pohjalta.

[Kuva paneelista]