Etusivu / Vegaia / ...

Mika-Petri Lauronen

Voi lehmä!

- eli ei se niin yksinkertaista ole

EU-komissio, 2005

Unkarin pääministeri kopautti nuijansa pöytään vakaalla puheenjohtajan auktoriteetilla. Kaikki komissaarit tuijottivat häntä herkeämättä. Kokoushuoneen ilmapiiriä olisi voinut leikata veitsellä. Viimein puheenjohtaja avasi suunsa.
"Äänin 11-9 direktiivi 2005-37-A8 hyväksytään."
Saliin laskeutui syvä hiljaisuus. Osa komissaareista näytti selvästi aikovan protestoida, mutta vaikeni sitten. Päätökseen ei ollut nokan koputtamista. Komission jäsenten itsensäkin hämmästykseksi Euroopan Unioni oli nyt julistettu vegaaniseksi vyöhykkeeksi. Lehdistö oli tietenkin tyytymätön päätökseen, samoin suurin osa EU:n maatalousjärjestöistä. Belgian ja Ranskan pääministerit ilmoittivat eroavansa. Italiassa alkoi valtaisa poliittinen myrsky siitä, että komissiota oli muutettu demokraattisemmaksi. Aikaisemman, yksimielisyyteen perustuvan systeemin aikana tällaista ei olisi päässyt tapahtumaan. Mutta oli joukossa tyytyväisiäkin: Euroopan jatkuvasti kasvava vihreän intelligentsian joukko juhli kaduilla, samoin kaikki eläinsuojelujärjestöt. Luomuviljelijät tanssivat saksanpolkkaa, flamencoa, zorbasta tai tangoa kaduilla riippuen siitä, mistä maasta he sattuivat olemaan kotoisin. Mutta kaikista tyytyväisimpiä taisivat olla eläimet, joilta ei kuitenkaan kysytty yhtään mitään.

Pariisin lentokenttä, maahanmuuttoviranomaisen toimisto

Ahmed ibn-Abdullah seisoi päättäväisen näköisenä maahanmuuttosihteerin tiskin takana. Hän piteli hattuaan käsissään tavalla, joka antoi ymmärtää, että hän seisoisi paikallaan vaikka koko päivän. Virkailija huokaisi ja pyöritteli päätään väsyneen näköisenä. Taas tällainen tapaus.
"Nimi?"
"Ahmed ibn-Abdullah."
"Kotipaikka?"
"al-Khidalun kylä lähellä Casablancaa. Se on Marokossa", Ahmed jatkoi avuliaasti.
"Tiedän", virkailija vaikeroi. Hän arvasi seuraavan vastauksen. "Missä aikeissa aiotte muuttaa Euroopan Unioniin?"
"Töihin. Ajattelin ryhtyä viljelemään maata. Tai sitten ryhdyn maahantuojaksi. Minulla on Marokossa paljon tuttavia, jotka ovat viljelijöitä."
"Ja ajattelitte, että EU:ssa saa hyvät tukiaiset?"
Ahmed levitteli käsiään viattoman näköisenä: "Mitäs pahaa siinä on?"
"Ei mitään. Mikähän olisi viljelykasvi?" virkailija kysyi. Aivan kuin hän ei sitä olisi tiennyt.
"Hamppu. Sitä on kasvatettu kotikylässäni jo vuosisatoja, ja..."
"Riittää", virkailija kivahti. Ahmed vaikeni niin nopeasti, että hänen suunsa napsahti kiinni varsin kuuluvasti. Virkailija piti dramaattisen tauon ja veti henkeä.
"Kai te olette tietoisia siitä, että meillä täällä Euroopassa hamppu syödään?"
"Mitä sanoitte?"
"Euroopan Unionissa hamppu syödään joko siemeninä tai öljynä."
Ahmed tuijotti virkailijaa suu auki. "Voiko sitä syödäkin?"
Virkailija hautasi kasvot käsiinsä: "Seuraava!"

Belgian maaseutu

André ja hänen vaimonsa Maria olivat valmistelleet tätä piknikkiä jo monta viikkoa. Nyt kun sää oli mitä parhain - ei savusumun hattaraakaan taivaalla - he viimein pakkasivat eväskorin ja pyöräilivät läheisille niityille nauttimaan kesästä ja toisistaan. Oli heillä toki syykin: André oli juuri saanut palkankorotuksen. "Onpas kaunista", totesi Maria istuskellessaan pellavasta tehdyllä huovalla. Heidän edessään avautui Belgian maaseutu kauneimmillaan: tasaisena ja hoidettuna leviäviä peltoja toisensa jälkeen. Siellä täällä niiden välissä näkyi tuulimyllyjä ja maalaistaloja. André nyökkäsi vastaukseksi istuutuessaan hänen viereensä ja avatessaan pullollista kirkastamatonta hedelmäviiniä. "AMMUU!!!!" kuului heidän takaansa. André pudotti pullon ja Maria kirkaisi kuuluvasti. He kääntyivät ympäri ja näkivät edessään valtavan kokoisen lehmän. Sen takana seisoi toinen ja kolmas. Itse asiassa lehmiä oli valtava lauma. Ne näyttivät nälkäisiltä ja äkäisiltä. "Apua!" huusi Maria. "Nuo ovat varmaan niitä viime vuonna direktiivien perusteella vapautettuja tehonautoja", hän sanoi ääni vavisten. André sieppasi häntä kädestä ja veti kauemmas lähestyvistä märehtijöistä. Ensimmäinen oli jo työntänyt turpansa nuorten eväskoriin ja mussutti nyt äänekkäästi tofua ja kokojyväleipää. Muut lehmät lähestyivät heitä uhkaavasti. "Niitä on varmasti ainakin kymmenen tuhatta", totesi André. Onneksi seudulla ei ollut sijainnut suurtiloja. Samassa lauma näytti ikään kuin jakautuvan kahtia. Hämärästi pariskunta näki, kuinka avautuneen käytävän toisessa päässä seisoi maata kuopien ja pelottavasti korskuen valtava sonni. Sen toinen korva oli repaleinen vanhojen tunnistusmerkkien jäljiltä, ja sen silmissä loimusi viha. "Mitä me nyt teemme?" kuiskasi Maria vaimeasti. Hänen polvensa vapisivat silminnähtävästi. "Juostaan", totesi André kääntyen kannoillaan. Maria seurasi esimerkkiä. Niin nuoret jättivät eväskorinsa ja polkupyöränsä nälkäisten ja hullujen hormonilehmien armoille uutta Belgian keskipitkien matkojen ennätystä tehden.

Pikkukylä Pohjois-Ruotsissa

Tuskin aurinko oli vajonnut taivaanrannan taakse, kun pienessä hirsimökissä alkoi tapahtua. Sen autotallissa syttyi taskulampun valokiila, ja kohta sieltä rullasi pehmeästi ulos mustaksi maalattu pakettiauto lyhdyt sammuksissa. Auto peruutti talon oven eteen ja pysähtyi siihen. Hetken kuluttua mökin ovi avautui ja esiin astui omituisen näköinen hahmo. Se oli pukeutunut mustiin saappaisiin ja haalareihin, ja sen kasvoja peitti musta kommandopipo. Jos joku olisi ollut tarkkailemassa hänen puuhiaan, olisi hän saattanut erottaa miehen selkään nostetun isokaliiberisen kiväärin. Auton kuski, joka oli pukeutunut samalla tavalla, astui ulos ohjaamosta ja meni lähitien varteen ilmeisesti vartioon. Visusti piilossa pysyen hän pälyili kumpaankin suuntaan tietä radiopuhelimen kanssa. Silloin tällöin särähdysten keskeltä erottui poliisiradion viestiliikenne. Toinen mies ryhtyi kantamaan pakettiauton takaosaan erehdyttävästi ammuslaatikoita muistuttavia suorakaiteita. Mukana oli myös sideharsoa, täpötäysiä pulloja, ruokaa ja vettä. Kun hän oli valmis, hän vihelsi kumppanilleen terävästi. Välittömästi tämä hiipi takaisin ja kiipesi auton ohjaamoon. Toinen mies oli sillä välin sulkenut pakettiauton takaoven ja kivunnut itse pelkääjän paikalle. Autoa käynnistäessään kuski kysyi katsettaan nostamatta: "Mitä luulet, onkohan tänä vuonna paljon hirviä?"

Pohjanmaalla

Ensikatsomalta ladossa ei ollut mitään kummallista. Se seisoi harmaana keskellä peltoja aivan samalla tavalla kuin tuhannet muut ladot ympäri Pohjanmaata. Mutta jos joku olisi sattunut eksymään sen sisälle, olisi hänen mieleensä alkanut hiipiä epäilys. Lattia oli aivan sileä ja kivetty. Missään ei näkynyt oljen olkea, joita aina jäi heinien säilytyksestä. Jos tunkeilijan kuulo olisi ollut tarpeeksi tarkka, olisi hän saattanut kuulla ääniä lattian alta. Ehkäpä tuo joku olisi jopa löytänyt luukun, joka johti syvälle maanalaiseen luolaan. Luola oli hämärä ja hieman kostea. Mieleenpainuvin piirre siinä oli eläinten haju, joka roikkui ilmassa paksuna ja läpitunkevana. Siinä sekoittuivat eritteet, levottomuus, pelko ja turhautuneisuus. Eläinten ääniä ei kuitenkaan kuulunut, ainoastaan tuulettimen tasainen humina ja kynsien rapina rautalankapohjaa vasten. Luolan lattiaa peittivät loputtomilta tuntuvat häkkien rivit. Niissä virui kettuja, minkkejä ja supikoiria turkki kiiltäen. Jossain häkkien välissä seisoi kaksi miestä. Toinen oli viisissäkymmenissä, toinen noin neljännesvuosisadan nuorempi. Ilmeisesti isä ja poika. Kummallakin oli jalassa saappaat ja päässä lippalakki. Nuoremman suussa viihtyi heinänkorsi, vanhemman suussa piippu.
"Katsos tätä! Meillä on tässä omaisuus. Ivan tulee rekkoineen viikon päästä, joten teurastus on aloitettava tänään."
"Koko homma epäilyttää minua vieläkin. Entä jos jäämme kiinni? Se tietää ainakin viiden vuoden yhdyskuntapalvelua. Sitä ei kestä kukaan: energiapajun istuttamista ja nokkosenpoimintaa. Ja ruokana pelkkää salaattia ja papuja! Mieluummin kuolen." Vanhempi mies otti piipun suustaan ja katsoi valittajaa isällisen ankarasti. Hän kopautti pesän tyhjäksi nahkasaappaansa pohjaa vasten ja alkoi täyttää sitä uudestaan tuulipukunsa taskusta kaivamastaan massista. "Me emme jää kiinni. Ivan on tehnyt tätä hommaa jo kymmenen vuotta. Ja parempi pavut rehuilla kuin ei ruokaa ollenkaan. Meijerin väellä menee vielä huonommin."
"Onneksi saamme sentään vielä lykättyä kaiken tuon sonnan perunoiden lannoitteeksi", totesi nuorempi vahingoniloisena. "Saavatpahan taas Tyrnävän messuilla ihmetellä, miten me saamme palkinnon vuosi toisensa jälkeen."
Vanhempi mies tirskahti, mutta onnistui pitämään naurunsa sisällään. Sitten hän ryhdistäytyi ja osoitti seinälle ripustettua sähköistyslaitetta.
"No, aletaanpas töihin."

Le Vegeburger, Pariisi

Francois oli silminnähden hermostunut seisoessaan pikaruokalan jonossa. Hän pureskeli kynsiään kuin heikkomielinen ja sai muiden jonossa olijoiden vihaiset katseet niskaansa. Viimein tuli hänen vuoronsa. "Bonjour, monsieur. Mitä saisi olla?", hymyili viehättävä tyttö tiskin takaa. Francois ei kuitenkaan kiinnittänyt tytön ulkonäköön mitään huomiota. Kaikki Pariisin nuoret tytöt olivat viehättäviä.
"Bonjour. Tuota... mitähän teillä on? Tämä on ensimmäinen kerta lakimuutoksen jälkeen, kun käyn tällaisessa paikassa", Francois selitti vaivautuneena.
"Ahaa. No, meillä on soijahampurilaisia. Kolmea eri kokoa sekä kerrosversio. Ne saa salaatilla, kurkulla, tomaatilla, sipulilla tai soijamajoneesilla. Jälkiruoaksi suosittelen hamppujäätelöä."
"No voi sentään. Olen nimittäin allerginen soijalle", Francois sanoi. Tyttö mutristi suutaan. "Siinä tapauksessa on vähän hankalampaa. Joko ranskalaisia tai salaatti", hän päätti viimein. Francois pudisti päätään närkästyneenä. "Antaa olla. Unohtakaa koko juttu. Menen kotiin nautiskelemaan kasvispizzaa. Vaikkakaan pizza ilman juustoa ei ole pizza", hän sanoi poistuen paikalta ovet paukkuen. Tyttö katsoi hänen peräänsä vähän aikaa ja väänsi taas kasvoilleen hymyn.
"Tässä on vapaata."