Pääkirjoitus

Vegaanina on parin viime vuoden aikana alkanut kokea kantavansa mukanaan epäilyttävän ääriradikaalin leimaa. Ihmisten kanssa keskusteltaessa joutuu usein selvittelemään omaa kantaansa turkisiskuihin ja muihin laittomuuksiin, joiden tekijöiksi media usein mainitsee vegaanit tai "äärivegaanit". Kuuluipa pari kuukautta sitten Ruotsin turvallisuuspoliisi jopa olevan huolissaan "vegaanisen elämäntavan" leviämisestä maan joka kolkkaan.

Sille - uskoakseni valtaosalle - vegaaneista, jolle laittomia keinoja käyttävä eläinoikeusaktivismi on vierasta, tilanne tuntuu välillä kiusalliselta ja ahdistavaltakin. Meihin, jotka koemme itsemme enemmänkin kärsivällisinä ja passiivisina väkivallasta kieltäytyjinä, lyödään julkisuudessa kärsimättömien ja väkivaltaisten aktivistien leima.

Tarkoitukseni ei ole tässä arvioida laittoman suoran toiminnan oikeutusta tai sitä, kuinka hyvin tai huonosti se on eläinten oikeuksien toteutumista edistänyt. Kiistatta se on nostanut eläinsuojelukysymykset yleisen keskustelun kohteeksi. Saattaa olla, että passiivinen, pelkästään omiin kulutusmalleihin rajoittuva veganismi, joka luottaa hitaampaan ja pitemmällä aikavälillä tapahtuvaan elämäntapojen ja arvojen muuttumiseen, on aktivismiin - lailliseen ja laittomaan - verrattuna tehotonta nössöilyä. Kuitenkin nimenomaan maltillinen ja välistä jopa sisäänpäinkääntynyt nössölinja on hyvässä ja pahassa ainakin perinteisesti leimannut vegaaniyhdistysten toimintaa. Yhtäläisyysmerkkien asettaminen veganismin ja laittoman eläinoikeusaktivismin välille on yhtä virheellistä ja harhaanjohtavaa kuin on toisaalta suoran toiminnan aktivismin kutsuminen terrorismiksi. On valitettavaa, että tiedotusvälineet, jotka ovat keskeinen kieltäkäyttävä instanssi yhteiskunnassa, ovat kielenkäytössään niin huolimattomia.

Veganismi ei ensisijaisesti ole aktivismia. Monien kohdalla siinä on kyse enemmänkin yksityisestä elämänasenteesta, jonka pohjana on elämän kunnioituksen ja väkivallasta luopumisen etiikka. Yksilöstä riippuen tämä etiikka voi tietenkin ilmetä hyvin eri tavoin, mutta jos halutaan etsiä sille omimpia vaikuttamistapoja, niitä ovat epäilemättä ennemminkin verbaalinen suostuttelu kuin yön pimeydessä tehdyt sabotaasi-iskut.

Miten sitten suhtautua niihin vääriin identiteetteihin, joita media meille tyrkyttää? Pahimpia väärinkäsityksiä on tietenkin syytä pyrkiä julkisuudessa oikomaan, mutta ehkä ei pidä liian paljon olla huolissaan siitä, mitä muut luulevat ja väärinkäsittävät. Ehkä tietynlainen piittaamattomuus on hyväksi. Riittää kun tekee oman juttunsa ja jättää lopputuloksen kohtalon huomaan. Hyvä elämä on loppujen lopuksi jotain muuta kuin kamppailua oman ideologian kirkastamiseksi median mielikuvamarkkinoilla. Ehkä se ei ole kamppailua ollenkaan.

Näin joulun aikaan on kenties lupa siteerata vuorisaarnan sanoja: "Autuaita ovat kärsivälliset: he perivät maan. Autuaita ne, joilla on oikeudenmukaisuuden nälkä ja jano: heidät ravitaan."

Martti Bergestad