Yrjö Lindegren

Veganismi on kannattajalleen kiitollinen aate, sitä kun pystyy varsin onnistuneesti perustelemaan eettisin ja terveydellisin järkisyin – eikä sen kanssa jää pulaan uskontoakaan sivuavissa keskusteluissa. Käsittääkseni ihmisten vakaumukset eivät kuitenkaan syvimmiltään pohjaudu noihin järkisyihin, joita me vegaanitkin niin kerkeästi esittelemme katsomustemme perusteina. Ainakin oma itsetutkiskeluni kertoo minulle, että kaiken järkeilyn tuottaman hälyn takaa käyttäytymistäni ohjaavat vahvat tunteenomaiset asenteet ja uskomukset. Ja vasta tuon minuuteni irrationaalisen ytimen turvaksi ja selitykseksi, sen ylle ja ympärille, olen sitten rakentanut järjellisten aatteiden älyllisen savuverhon. Sen suojista, melkein näkymättömistä, voinkin sitten kätevästi esiintyä muiden seurassa – esimerkiksi juuri nyt sinun seurassasi – ikään kuin asioita pohtivana "ajattelevana" ihmisenä.

Ehkä monella muulla puhdas järki on lähempänä heidän syvintä perusolemustaan, mutta uskon kuitenkin, että tunteiden ja tunnevaltaisten kokemusten merkitys on jokaiselle ensiarvoisen tärkeä. Järkisyitähän tästä maailmasta löytyy tarvittaessa lähes mille mielipiteelle hyvänsä. Niinpä maailmankatsomuksen muodostumisessa onkin ehkä enemmän kyse siitä, millaisille järkisyille meistä kukin luonteensa ja kokemustensa kautta tulee vastaanottavaiseksi kuin niistä järkisyistä itsestään.

Seuraavassa yritän kertoa muutamasta kokemuksesta, jotka ovat minut saaneet näkemään erityisen järkevinä juuri ne asiat, jotka puoltavat eläinsuojelua ja sitä kautta myös veganismia. Silkkaa omaa ekshibitionismiani en näitä kokemuksiani paljasta, vaan uskon, että jonkun toisen henkilökohtaisiin tuntoihin perehtyminen auttaa ketä tahansa näkemään omat käsityksensä kirkkaammin. Itsekin lukisin tästä lehdestä jatkossa hyvin mielelläni muiden vegaanien henkilökohtaisia tuntoja ja tilityksiä – omien ajatusteni avartamiseksi.

Olen valinnut seuraavat seitsemän tapausta elämästäni sen tähden, että ne suurelta osalta tuntuvat sinetöineen mieleni ja ajatukseni sille tolalle, millä ne tällä hetkellä ovat. Ei niistä tosin edes jälkiviisauden avulla pysty näkemään mitään selviömäistä kehitystä kuolaavasta lihansyöjästä vanhurskaaksi vegaaniksi, mutta toisaalta: Eivät näistä asioista käymäni kiehtovat keskustelut tai lukemani monet viisastelevat kirjat ilman niitä olisi lopultakaan minusta vegaania tehneet.

Tämä on varhaisin tai toiseksi varhaisin lapsuudenmuistoni. Olen korkeintaan kolmivuotias, koska äiti työntää minua vielä lastenvaunuissa. Talvipäivä on aurinkoinen, ja näen äidin hahmon takana ja yllä sinisen taivaan, jota vasten piirtyvät lumiset tai huurteiset lehtipuun oksat. Varsin kliseinen postikorttinäkymä – mutta ensi kertaa tietoisesti tajuttuna ehdottoman vaikuttava. Puita tuntuu riittävän ikuisesti, ainakaan ne eivät lopu ennen kuin muistikuvani päättyy – ehkäpä siihen, että nukahdan.

Olen melko varma, että äiti työntää minua Munkkiniemen Rantatietä pitkin; sitähän reunustavat monen sadan metrin matkalla vanhat hopeapajut, joiden talvista kauneutta myöhemminkin olen usein ihaillut. Tästä muistikuvasta uskon juontuvan jotakin siitä pyhyyden vaikutelmasta, jonka luonto ja sen ihmeenomainen kauneus minussa on lapsesta asti herättänyt. Ei liene myöskään sattuma, että myöhemminkin oma äiti ja Äiti Luonto ovat olleet ne kaksi asiaa, joista suuri osa vähäisestä perusturvallisuuden tunteestani tässä maailmassa ovat peräsin. Ei tietenkään tarvitse olla vegaani tai edes tuleva sellainen, että voisi kokea suurta rakkautta ja kunnioitusta äitiään tai luontoa kohtaan, mutta ainakin minulle nuo tunteet ovat veganismin perusedellytys.

Nyt olen viisivuotias, ujo, sisäänpäinkääntynyt pikkupoika. Oikeastaan en haluaisi kuin olla turvallisesti kotona lukemassa ja leikkimässä omia aikojani, mutta äiti on sitä mieltä, että olen jo niin iso, että pitää opetella olemaan itsenäisesti ulkona. Niinpä minut patistetaan tuon tuostakin yksin kotitalon ankealle pihalle. Pihalla, seinän vieressä, on pieni hiekkakasa, jossa voi leikkiä, mutta suurimmalta osalta pihan täyttää pitkä pino koivuhalkoja; niillä nelikerroksista Laajalahdentie 3:a vielä silloin lämmitettiin.

Pihalla on minusta pelottavaa. Vieraita setiä ja tätejä kulkee ohi, ja halkopinossa ja roskiksen kyljessä on jatkuvasti pahaenteisiä vaaleanpunaisia varoituslappuja: "Varokaa, rotanmyrkkyä!". Olen juuri oppinut lukemaan ne ihan itse. Ja mikä hurjinta, olen nähnyt omin silmin ainakin yhden kuolleen rotan, vilaukselta jonkin elävänkin.

Tällä kertaa olen juuri lastamassa leikkikuormuriini hiekkaa, kun halkopinon alta horjuu esiin rotta. Ilmeisesti myrkkyä saaneena se raahautuu suoraan minua kohti. "Tuo kuolee kohta ja tappaa varmaan minutkin", muistan ajatelleeni järjettömän kauhun vallassa.

Täynnä inhoa sekä rottaa että etenkin sen kuolemista kohtaan, hapuilen käsiini hiekkakasaan hautautuneen kiven. Se on painava; juuri ja juuri saan sen nostettua otsani tasalle. Astun askeleen eteenpäin ja pudotan kiven rotan päälle. Rotta litistyy kiven alle ja kuolee heti. Muistan, kuinka veri valuu sen murskautuneesta päästä. Täydessä paniikissa juoksen kotiin. En tiedä, olenko tehnyt oikein vai väärin; saanko kehuja vai toruja, kuolenko vai jäänkö eloon.

Matkalla kolmanteen kerrokseen yritän rauhoittaa itseäni kummallisella epäloogisella päätelmällä, jonka mukaan tappamalla rotan ehdin estää sitä itsekseen kuolemalla tappamaan minut. Oven takana pysähdyn hetkeksi vetämään henkeä. Kun sitten soitan ovikelloa, ja äiti tulee avaamaan, pystyn kasvoni säilyttäen ja miehekkään lakonisesti toteamaan: "Tapoin muuten tuossa äsken pihalla yhden rotan." Olen esitykseeni varsin tyytyväinen. Kuulostan näet omissa korvissani aivan isoveljeltäni, jota ihailen yli kaiken.

Kuten arvata saattaa, sain teeskennellystä asiallisuudestani ja rauhallisuudestani kehuja. Mutta sisäisesti en ole silloin enkä myöhemmin pystynyt kääntämään tapausta kokonaan voitokseni. Nytkin kun sitä muistelen alkavat kuolemisen salaperäiseen kauheuteen ja tappamisen järkyttävyyteen liittyvät ajatukset pyöriä mielessä. Enkä ole vieläkään aivan varma siitä, mikä tai mitkä seuraavista väitteistä ovat eettisesti paikkansapitävimpiä: 1) Oli oikein tappaa vahinkoeläin. 2) Oli oikein päästää kärsivä eläin tuskistaan. 3) Ei olisi pitänyt kehuskella tappamisella, vaikka se olisikin ollut oikeutettu teko. 4) Ei olisi pitänyt puuttua villieläimen elämään. 5) Rotta ei ollutkaan myrkytetty, tai oli, mutta se olisi saattanut toipua. Siksi oli väärin viedä siltä se pienikin selviämisen mahdollisuus. 6) Jos rotta oli sairas, se olisi pitänyt hoitaa terveeksi, eikä tappaa. 7) Tappaminen on aina paha teko.

Nyt olen luultavasti seitsemän- tai kahdeksanvuotias. Paras kaverini näihin aikoihin on naapuritalon talonmiehen poika, minua ehkä viitisen vuotta vanhempi kansalaiskoululainen. Ihmettelen vieläkin, miten hän jaksoi olla alinomaa kaltaiseni pikkupojan kanssa. Kotonanikin oltiin ajoittain sitä mieltä, ettei noin paljon vanhemman pojan kanssa puuhailu olisi "tervellistä" eikä "hyväksi". Meillä oli kuitenkin keskenämme hauskaa, ja uskon, että ystävyytemme oli nimenomaan hyväksi, sillä Raimon seurassa uskaltauduin liikkumaan laajemmalti ja rohkeammin lähiseudulla. Toisaalta, aivan kaikki, mitä teimme, ei ollut kovin viisasta.

Raimon perhe oli maalta kotoisin, ja hän toi mukanaan maaseudulle tyypillisiä asenteita, kuten eläinten tiukan jakamisen hyödyllisiin ja vahingollisiin lajeihin. Muistan kuinka laadimme oikein pisteytetyn listan seudun "vahinkoeläimistä". Kaikki oli aluksi ainakin minulle pelkkää teoriaa, sekin, että vahinkoeläinten joukkoon olimme jostain syystä lukeneet niinkin harmittoman otuksen kuin varpusen. Tyypillistä puuhillemme olisi ollut, että koko vahinkoeläinprojekti olisi jäänyt pelkäksi puheeksi. Kerran kuitenkin jokin nyt jo unohtunut kimmoke sai meidät lähtemään Laajalahden rantaan vakaana aikomuksenamme vähentää ratkaisevasti paikallisten vahinkoeläinten kantoja.

Muistan kuinka aurinko paistoi ja maa pölisi jaloissa, kun kävelimme rantaa seurailevaa kävelytietä kohti Kalastajatorppaa. Edessämme, tiellä ja nurmikolla, lennähteli varpusparvi. Näyttääkseni vanhemmalle kaverille, että olin tosi mielessä liikkeellä nappasin maasta pienen kiven ja heitin sen rennosti kohti lähintä varpusta. Pelkkä sattumako vai osoitus koripalloilijasuvun peritystä tarkkakätisyydestä, sitä en tiedä, mutta joka tapauksessa kivi osui suoraan varpusen päähän, ja lintu jäi makaamaan liikkumattomana tielle. Ennen kuin oikein ehdin tajuta, mitä oli tapahtunut, Raimo oli harpannut varpusen luokse ja survonut sen veriseksi höyhentukoksi maahan.

Paha omatunto ja katumus iskivät noin kolmessa sekunnissa. Tyhmä, tyhmä, tyhmä, mitä oikein menit tekemään, hoin itselleni. Oli pakko katsoa merelle päin, koska itku yritti päästä silmien kautta pois. En sentään päästänyt; se olisi ollut liian noloa. Nyt tuntuu, että sitä itkua on vieläkin sisällä. Onneksi sentään Raimokin meni aika vaikean näköiseksi, ja jatkoimme vaitonaisina matkaa. Siihen loppuivat puheemme vahinkoeläimistä. Itse asiassa emme pystyneet koskaan keskenämme vaihtamaan edes yhtä sanaa koko tapauksesta.

Ei liene vaikea arvata, että kuulun nykyään niihin, joita on erityisen vaikea saada uskomaan, että harmaalokkien, minkkien, varisten tai muiden eläinten kantoja pitäisi vähentää tai "säädellä" niiden aiheuttamien haittojen minimoimiseksi. Asenteeni on syvällä, ja siihen on vaikea millään vastakkaisella järkipuheella enää vaikuttaa.

Munkkiniemen rannassa olemme edelleen, vain muutaman kymmenen metrin päässä edellisen tapahtuman paikasta, eikä aikaakaan ole kulunut kauan. Uskon, että elämme edelleen samaa kesää. Tällä kertaa en tosin ole liikkeellä Raimon, vaan erään luokkatoverini kanssa. Rannassa pyörii joukko harmaa- ja naurulokkeja kärkkymässä pikkulinnuille ja puluille tarkoitettuja leivänpaloja. Huomiomme kiintyy pian yhteen harmaalokkiin, joka ei selvästikään pääse lentoon; lisäksi se ontuu nahistellessaan makupaloista, jotka näyttävät järjestään katoavan parempikuntoisten yksilöiden suihin. Menemme lähemmäksi, ja muut lokit pakenevat. Nyt vasta tajuan, miten suuri ja melkein pelottavan ylväs lintu harmaalokki on. Se tuijottaa meitä, ja me tuijotamme sitä. Kukaan ei liikahda.

Mitä meidän pitäisi tehdä? Tajuamme kyllä, että lokki pitäisi ottaa kiinni ja toimittaa jonnekin hoitoon, mutta itse emme uskalla, lokki on niin kookas ja vahva. Ja osaamme aavistaa, että olisi vaikea löytää ketään aikuistakaan, joka viitsisi panna aikaansa kovanokkaisen lokin pyydystämiseen saati hoivaamiseen.

Kaiketi olisimme lopulta jättäneet lokin rantaan ja jatkaneet matkaa, mutta ennen kuin niin ehtii käydä, paikalle marssii määrätietoisesti viereisen Kanadan konsulaatin talonmiehen poika – arviolta neljä- viisitoistavuotias iso poika. Lokki on loukkaantunut, se pitää tappaa, hän sanoo reippaasti ja nappaa linnun näppärästi kainaloonsa. Tulkaa mukaan, hän jatkaa. Ainakin minä olen kauhuissani, haluaisin väittää vastaan tai juosta karkuun, mutta pojan määräävä sävy saa meidät molemmat tottelemaan.

Meidät ja lokki viedään sitten ripeästi konsulaatin tyhjään autotalliin, ovi suljetaan, ja kelmeä sähkövalo syttyy. Seiskää siinä, talonmiehen poika sanoo. Jähmetymme seinän viereen, ja samassa poika päästää lokin lattialle. Se nilkuttaa vastapäiseen nurkkaan ja pysähtyy. Sillä välin poika on napannut nurkasta ilmakiväärin ja joltakin hyllyltä panosrasian. Hän asettuu hajasäärin keskilattialle ja ampuu lokkia. Siihen osuu, ja se alkaa ontua pakoon seinän viertä pitkin. Poika lataa tyynesti ilmakiväärin uudelleen ja osuu taas. Lokin höyheniin ilmaantuu verta. Muutaman laukauksen jälkeen lintu lyyhistyy mytyksi seinän viereen. Teloitus on ohi, poika avaa oven ja käskee meidän häipyä.

Olen usein jälkeenpäin miettinyt, kuinka suuri osa pojan julmasta käyttäytymisestä, oli seurausta puhtaasta tappamisen ilosta, juovuttavasta väkivallan ja voiman tunnosta, josta paljon puhutaan, mutta jota en itse ole koskaan kokenut – ja kuinka paljon siitä yleisestä käsityksestä, että loukkaantunut eläin todella tulee pikimmiten päästää kärsimyksistään. Toivon pojan, lokin, itseni, toverini ja kaikkeuden tähden, että pääpaino oli jälkimmäisellä syyllä, mutta epäilen sitä vahvasti. Epäilen myös vahvasti eläimiin – ja ihmisiin – kohdistuvan armomurhan oikeutusta, muissa kuin aivan ääritapauksissa. Elämää tulee kunnioittaa, myös silloin kun siinä asuu kärsimys. Armomurhan pitää olla viimeinen ja hartaudella harkittu asia. Ei mikään helppo tapa, jolla kärsivä olento saadaan pois silmistä niin että itsestä tuntuisi helpommalta.

Aivan kaikki kokemukseni eivät sentään ole kauhua ja kuolemaa. Perheelleni, etenkin äidilleni ja minulle, luonto on ollut aina hyvin läheinen, ja niinpä olen pikkupojasta asti oppinut lähestymään kasveja ja eläimiä sitäkin kautta, että pitää tietää niiden nimi. On aivan eri asia tallata jotakin vihreää, joka kasvaa katukivien välissä tai pensaikossa polun varrella, kuin harpata sen yli, jotta ei vahingoittaisi sinnikästä lutukkaa tai salaperäistä litulaukkaa. Voi myös kuulla tai olla kuulematta epämääräistä hälyä hämärtyvästä metsästä ja jatkaa matkaa – tai pysähtyä ja taikoa siitä hetkestä ikuinen sanomalla "punarinta laulaa". Piittaamalla elämästä ympärillämme, kunnioittamalla eläviä olentoja niiden taianomaisilla nimillä, tuntemalla ystävämme me saavutamme yhteyden luontoon ja siihen ikuiseen mikä sen takana häilyy.

Neljänneksi kokemuksekseni olenkin valinnut ensimmäisen oikean linturetkeni. Tein sen yksitoistavuotiaana 1.1.1965. Olin jo hyvissä ajoin ennen joulua tehnyt selväksi, että tarvitsen kiikarit, nähdäkseni linnut kunnolla, ja äitini, joka kaipasi kiikareita itsekin, oli hoitanut asian niin, että paremmissa varoissa oleva setäni hankki meille yhteiset kiikarit – aivan oikeat saksalaiset lintukiikarit. Kiikareita käytettiin toki jo ennen vuoden ensimmäistä päivää, mutta juuri sen päivän retkestä katson lintuharrastukseni varsinaisesti alkaneen.

Heti kotipihalta kirjasin muistiin talitiaisen, varpusen ja kesykyyhkyn. Kun astuin kadulle, tuntui kiikarit kaulassa kävely hetken nololta: Pitäisivätkö ihmiset minua jotenkin omituisena? Tunne hävisi pian; sen tilalle kumpusi varmuus siitä, että ystävyys luonnon kanssa on minulle tärkeämpi asia kuin se, mitä vieraat ihmiset minusta ajattelevat. Kun ehdin Laajalahden rantaan, ruoikossa puuhailivat kepeät sinitiaiset ja tervalepissä kieppuivat vihervarpuset. Koivussa istui harakka. Aurinko paistoi, lumi häikäisi, ja minä olin onnellinen.

Kuusisaaren ja Munkkiniemen välisessä salmessa oli sula, sinäkin talvena, ja sulaan ahtautuneet pari-, kolmekymmentä sinisorsaa uivat toiveikkaina kohti, kun lähestyin niitä. Tuli hiukan paha mieli, kun ei ollut antaa niille rassukoille mitään syötävää. Samassa salmen yli lehahti parvi variksia ja naakkoja. Taivaan viikingit! Miten niiden juhlinnan ja metelöinnin takaa onkin aina aistivinaan viestin jostakin toisesta, tuimemmasta tavasta elää.

Oli jo aika kääntyä takaisin. Paluumatkalla pysähdyin Kalastajatorpan pihalle, jossa tiesin olevan lintujen ruokintapaikan. Siellä kävikin vilske. Varpusten sekä tali- ja sinitiaisten lisäksi ruokapöydässä ja sen liepeillä viihtyivät viherpeipot, pari hömötiaista, räkättirastas sekä kolme kottaraista. Erityisesti kottaraisten näkemisestä olin hyvilläni. Talvehtivia kottaraisia, sehän oli jo oikea havis. Ja kaikkiaan kaksitoista eri lajia, ei hullumpaa. Uskon vieläkin, että tuon parin tunnin retken tähden olen nyt hiukan kypsempi, hiukan itsenäisempi, jopa hiukan parempi ihminen kuin mitä minusta muuten olisi tullut. Ja rakkauteni luontoon sinetöityi ikuiseksi.

Linturetkeen liittyy tämäkin kokemukseni, joka sattui viitisen vuotta myöhemmin. Olimme muuttaneet Munkkivuoreen, ja Laajalahden rantojen lisäksi retkeilin paljon läheisellä Isolla-Huopalahdella. Niin tänäkin aamuna – minulla on muuten hämärä mielikuva siitä, että tämä olisi ollut niitä kertoja, jolloin jouduin jäämään pois koulusta linturetken tähden – äidin luvalla tietenkin. Liekö rangaistus lintsauksesta, mutta ainakin tästä linturetkestä tuli kaikkea muuta kuin miellyttävä.

Ylittäessäni pitkospuitse Isoon-Huopalahteen laskevaa Mätäjokea, kuulin alajuoksulta päin loiskahduksen. Kiersin pari pajupensasta ja näin vedessä piisamin. Ehdin jo ilahtua, hauska nähdä piisami näin läheltä. Se ei ensin yrittänyt edes lähteä pakoon. Sitten se kuitenkin koetti sukeltaa, ja huomasin, että se oli toisesta takajalasta kiinni piisaminraudoissa. Eläinparka yritti sukeltaa uudestaan ja uudestaan, nyt raivokkaasti, pakokauhun vallassa. Joka kerta vilahti veden pintaan sen raudoissa kiinni oleva jalka. Se oli kulunut auki luuta myöten; tuntui että se voisi katketa rautojen kohdalta milloin tahansa.

Jotain oli pakko tehdä. Hain käsiini pitkän kepin, joka ulottui juuri piisamiin asti, mutta en onnistunut sen paremmin saamaan irti ketjua, jolla raudat oli ankkuroitu pohjaan, kuin irrottamaan piisamia raudoista. Ja piisamin paniikki vain kasvoi. Seisoin hetken avuttoman surun ja raivon vallassa rannalla; sitten löin piisamia kepillä niin kovaa kuin ikinä jaksoin. Piisami kuoli heti, ja isku oli niin kova, että raudatkin irtosivat ankkuristaan.

Kuollut piisami jäi kellumaan jokeen, joka lähti kuljettamaan sitä rauhallisesti kohti Isoa-Huopalahtea. Tapaus oli kaamea, mutta olin silloin ja olen edelleen sitä mieltä, että tekemäni armomurha oli hyväksyttävä ratkaisu. Piisamilla ei ollut mahdollisuuksia selvitä, ja sen kärsimykset olivat suuremmat kuin mitä se pystyi kestämään. Kyse ei ollut vain siitä, että minä en pystynyt kestämään sen kärsimyksiä, tein minkä tein piisamin, en itseni tähden.

Niin kova tuo kokemus minulle kuitenkin oli, että tänäkin päivänä kaikista eläinten tappamisen ja rääkkäämisen muodoista juuri metsästys saa minut suurimman tunnekuohun valtaan. Kosketaanhan siinä villieläimiin, joita syvin minäni, ehkä taas vastoin järkisyitä, pitää jotenkin arvokkaampina, todellisempina, salaperäisempinä ja pyhempinä kuin ihmisen jalostamalla latistamia kotieläimiä.

Juuri tuo villin luonnon ihailu varmaan esti minua pitkään ottamasta tuotantoeläinten kärsimyksiä tarpeeksi todesta. Biologina olin taipuvainen puolustelemaan lihansyöntiäni sen 'luonnollisuudella' – kunhan ei riistaeläimiä tarvinnut syödä. Hiljalleen kuitenkin ajatukseni ovat muuttuneet, ja vähän yli kolmekymppisenä laktovegetaristiksi ryhtyneestä äijästä tuli lopulta noin nelikymppisenä vegaani.

Tähän asti kirjoittaminen on sujunut helposti, ovathan pahimmat teot, joista olen kertonut, olleet toisten tekemiä ja omia tekosiani olen voinut hiukan puolustella, sillä että olin vielä ymmärtämätön lapsi. Nyt olen kuitenkin jo ensimmäisen vuoden biologian opiskelija, siis aikuinen ja täysin vastuussa tekemisistäni.

Heti alusta lähtien huomasin, että biologian opiskelu oli minun alaani. Täynnä oppimisen intoa riensin kurssilta ja luennolta toiselle ja ahmin oppikirjat kuin parhaat dekkarit. Jopa useimpien pelkäämä Strassburgerin Lehrbuch der Botanik oli mielestäni äärimmäisen kiinnostava. Opiskelu oli minusta niin hauskaa, että huomasin jo alkuvaiheessa toivovani sen kestävän mahdollisimman pitkään – mieluusti eläkeikään saakka.

Tässä mielentilassa osallistuin myös kevätlukukauden pakollisiin histologian ja eläinfysiologian kursseihin. Alku ei ollut mitenkään pahaenteinen. Lähinnä tutkimme mikroskoopilla valmiita preparaatteja ja opimme niistä tunnistamaan erityyppisiä kudoksia ja soluja. Jälkeenpäin ajatellen sitäkin voisi paheksua, ovathan preparaatit eläintuotteita nekin.

Vähitellen tuli kurssille enemmän toimintaakin. Pistelimme itseämme ja toisiamme sormeen saadaksemme verinäytteitä ja puuhailimme kaikenlaista muuta yhtä hauskaa ja viatonta. Kurssin loppuun oli sitten jätetty harjoitustyö, jota kurssin vetäjä selvästi piti eräänlaisena initiaatioriittinä. Vasta kun siitä selviäisi kommelluksetta, olisi hänen silmissään oikea biologinalku.

Työn tarkoituksena oli kokeellisesti osoittaa, että sydänlihas hermottaa itse itsensä. Koe tehdään siten, että tapetaan sammakko sen sydäntä vahingoittamatta. Sitten avataan sammakon rintakehä ja nostetaan vielä sykkivä sydän isotonisella suolaliuoksella täytettyyn petrimaljaan. Ja lopuksi todetaan, että sydän jatkaa maljassa jonkin aikaa toimintaansa, vaikka todistettavasti sen kaikki yhteydet keskushermostoon on katkaistu.

Kokeen initiaatioluonteeseen kuului, että jokaisen oletettiin itse tappavan ja preparoivan oman sammakkonsa. Assistentti tietenkin ensin näyttävästi demonstroi, miten sammakko kätevimmin ja tuskattomimmin tapetaan. Kalvakas ja vaisu opiskelijajoukko seurasi, kuinka sammakko otetaan lujasti vasempaan käteen niin, että sen pää tulee esiin peukalon ja etusormen välistä. Sitten terävien saksien alempi terä viedään oikealla kädellä poikittain sammakon suuhun ja leikataan yhdellä voimakkaalla painalluksella sammakon pää ja samalla sen aivot keskeltä kahtia.

Käskystä opiskelijat ryhtyivät työhön, vaikka se varmaan tuntui useimmista todella pahalta. Ainakin kaksi sammakkoa pääsi heti karkuun, ja toinen niistä piiloutui tavoittamattomiin lämpöpatterin alle. Itse kuuluin niihin, jotka saivat oman sammakkonsa hengiltä nopeasti. Sen sijaan vieressä istuneet pari tyttöä, vaikka eivät varsinaisesti kieltäytyneet tehtävästä, eivät kuitenkaan saaneet itseään pakotetuksi sitä tekemään. He vaikuttivat helpottuneilta, kun tapoin heidänkin sammakkonsa.

Mikä sai minut suostumaan tuohon vastenmieliseen ja aivan turhaan kokeeseen? Olisimme toki kaikki mieluusti uskoneet sammakon sydämen itsenäiseen hermotukseen, vaikka emme sitä olisi itse kokeellisesti todistaneetkaan. Näen ainakin kaksi syytä, jotka eivät mitenkään mairittele minua, mutta jotka lienevät ihmiskunnan keskuudessa varsin tavanomaisia syitä erilaisiin pahoihin tekoihin.

Ensimmäinen syy on varma usko ja liika sitoutuminen. Olin niin henkeen ja vereen tuleva biologi, että en uskonut biologien voivan tehdä mitään väärää. Jos heidän mielestään oli oikeutettua tappaa sammakoita – tuskattomasti, kuten sanottiin, niin se oli uskottava, vaikka toiset tunteet harasivat vastaan. Esimerkki auktoriteettiuskosta pahimmillaan.

Toinen syy on joukossa pätemisen ja loistamisen tarve. Olin menestynyt erinomaisesti opintojeni alussa ja pidin jo itsestään selvänä, että sama tahti jatkuisi koko ajan. Niinpä tästäkin tehtävästä oli selviydyttävä tehokkaasti ja nopeasti. Pienikin vastaväite, ja olisin menettänyt kasvoni tulevana nerokkaana biologina.

Ehkäpä juuri tämä tapaus ja sen aiheuttama elinikäinen paha omatunto ovat ratkaisevimmin juurruttaneet alitajuntaani epäilyksen siitä, onko ihmisellä todellakaan oikeutta tuhota eläimiä sen paremmin tieteen kuin tuotantoelämänkään vaatimuksesta. Valitettavan pitkään vain kohdallani kesti ennen kuin tuo epäilys kasvoi tietoiseksi vakaumukseksi.

Koira, sen märkä tuoksu, kun se nuolee korvaa syksyisen kävelyretken jälkeen. Kaikki ne parhaat tunteet, jotka se minuun projisoi, kun istumme portailla kylki kyljessä ja kuuntelemme puiden hiipiviä askelia tuulisessa yössä.