Ainakin Suomessa vegaaniruokailu on harmillisen kliseenomaisesti painottunut tiettyihin ikäryhmiin, ja varmaa on, että pikkulapset eivät kuulu niihin. Vegaaniliiton tiedottaja Martti Bergestad arveli "joskus kuulleensa jostain vegaanilapsesta, joka nyttemmin taitaa asua Norjassa"! Vaihtoehtopiirit saattavat kyllä nykyään viranomaisista piittaamatta syöttää lapsilleen vaikka elävää ravintoa, mutta tällaiset tapaukset ovat poikkeuksia.

Meidän perheemme törmäsi lasten kasvisruokailun hankaluuksiin, kun Hertta-tyttömme täytti kevättalvella vuoden ja "Koneisto" ohjasi meidät kaikille kasvissyöjille tarkoitettuun kunnalliseen ravitsemusterapiaan. Vaikka perheen isän mielipiteet lehmänmaitokulttuurista lienevät joillekin jopa tuttuja (Vegaia, kevät 1998), on perheen äiti laktovegetaristi. Lähdimme joka tapauksessa siitä, ettei (teho)tuotettu maito ole lapsen ihanneruokaa ja olimme kiinnostuneita kuulemaan mitä mieltä terapeuttimme asiasta oli.

Turun kaupungin ravitsemusterapeutti Raija Puumalainen otti meidät ystävällisesti vastaan ja vegaanikoululaisiin tottuneena ei ollut kasvissyönnistä moksiskaan. Hänen kirjahyllynsä oli muuten vakuuttava, mutta yhtään vegaaniravitsemusta käsittelevää nidettä ei näkynyt. Kasvisruokailijoita opastettiin oikealle tielle lähinnä Mannerheimin lastensuojeluliiton "Lasten kasvisruokavalio"-vihkosella (1993), joka tykittää mm. näin: "Soijajuomat ja ns. siemen- ja viljamaidot eivät ravintosisällöltään korvaa lehmänmaitoa". Kerroin, että Hertta on juonut esim. hyvinvarustetuista luontaistuote- ja luomukaupoista löytyvää MakroBioksen maahantuomaa englantilaista Plamilin B12-, D- ja kalsiumrikastettua soijamaitoa. Yllätyksekseni Puumalainen ei kuitenkaan tuotetta tuntenut. Hän tunsi vain apteekista saatavan järkyttävän kalliin Dietta-soijan, jonka mausta Hertta ei pitänyt. Terapeuttimme halusikin tiedot Plamilin maidosta tutkimuksia varten.

Seuraava istunto tuotti pettymyksen, lehmänmaidon, Diettan ja Plamilin vertailevassa sisältöanalyysissä Plamilin maito oli saanut huonoimmat pisteet, ja Puumalainen esitti neljänlaista kritiikkiä sen soveltuvuudesta pikkulapsille:

1. liian alhainen kalsiumpitoisuus

2. mahdollisesti liikaa B12-vitamiinia

3. liian vähän sinkkiä

4. liikaa monityydyttyneitä rasvahappoja

Langleyn "Vegan Nutritionin" kahlanneena oli tyrmistyneen pettynyt. Voiko juoma, jolla on Englannissa kasvatettu "joukoittain terveitä lapsia", olla noin huonosti lapsille sopiva? Ei ollut muuta tehtävissä kuin kysyä asiaa suoraan Plamililta, ja kävinkin Englannin maineikkaimman "vegaanitehtaan" edustajan C.A. Lingin kanssa kiintoisan kirjeenvaihdon.

Sinkkidebatti sammui heti alkuunsa, ja ehkä syytä olikin, sillä saahan sinkkiä paljon muualtakin kuin maidoista. B12-vitamiinin potentiaaliseen liiallisuuteen todettiin Plamililla sanatarkasti: "Olemme olleet olemassa vuodesta 1965, ja tämä on aivan ensimmäinen kerta, kun kuulen, että maidoissa voisi olla LIIKAA B12-vitamiinia."

Kalsiumkysymys osoittautui hankalammaksi. Pian selvisi, että Puumalaisen ja Lingin käsitykset heijastelivat tietynlaisia koulukuntaeroja. Suomalaiset ravitsemusterapeutit lähtevät korkeammista kalsiumsuosituksista, kun taas vegaanit yleensä kyseenalaistavat lehmänmaidon soveltuvuuden ihmisen ravinnoksi ja arvelevat jopa, että lehmänmaidosta voi saada liikaa kalsiumia, mikä aiheuttaa erilaisia vaivoja.

Vaikka yritin toimia ahkerana välimiehenä näkemysten ristipaineessa, epätietoisuus jäi jälkimauksi. Uskoako maitokulttuurin virallista ääntä vai omia tuotteitaan puolustavaa yhtiötä? Vaikutelmaksi jäi, että Suomessa kalsiuminsaanti tunnutaan kuin itsestään liitettävän maitoon, josta on kuin tullut normi. Vai oletteko kuulleet suomalaisten ravitsemustieteilijöiden propagoivan kasvikunnan kalsiumlähteiden puolesta?

Neljäs kritiikki brittisoijamaitoa kohtaan koski rasvahappoja, mutta niin maallikko olin, että en oikein osannut selittää asiaa Englantiin, vaan ensiksi kirjoittelin jotain epämääräistä eltaantuvista hapoista... Toisella yrityksellä ymmärsin Puumalaisen kritiikin näin: "Plamilin soijamaito sisältää liikaa monityydyttyneitä rasvahappoja energiayksikköä kohti (Dietta-soijassa vastaavien happojen määrä on puolet alhaisempi) ja tämä voi häiritä lapsen antioksidanttikapasiteettia". Ja topakka vastaus Brittein saarilta kuului: "Kukaan ravitsemustieteilijä ei Englannissa ole puhunut rasvahapoista tässä yhteydessä."

Puumalaisen kunniaksi on ehdottomasti luettava kiinnostus ravitsemuksellista toisinajattelua kohtaan. Jälkimmäisellä vierailullamme hänen hyllyynsä oli ilahduttavasti ilmestynyt Messina & Messinan dieteetikkojen kasvisruokaopas. Ja kaiken lisäksi paikallinen kasvissyöntiopintopiirimme lahjoitti hänelle kappaleen "Vegan Nutritionia" (ks. Vegaian takakansi).

Mitä kaikesta sitten jäi käteen? Englannista saadun evidenssin pohjalta näyttäisi, että lasten vegaaniruokailu onnistuu, mutta tietoa on oltava. Olisi hyvä, jos joku selvittäisi puolueettomasti asioita edelleen ja toivottavasti aiheesta saisi lukea lisää vaikkapa Vegaiasta. Suomalaiset ravitsemusterapeutit eivät ilman patistelua halunne etsiä lehmänmaidolle vaihtoehtoja, ja tilanne lienee vielä vähemmän rohkaiseva pienillä paikkakunnilla, joissa laktovegetarismikin saattaa näyttäytyä hurjana vastakulttuurina. Terapeuttien olisi kuitenkin syytä olla hereillä, sillä kymmenen vuoden sisällä on odotettavissa "vegaanivauvojen" aalto.

Ja mitähän maitoa se Hertta sitten nykyään juo? Lopullista totuutta emme löytäneet, ja koska Hertan äiti tosiaan on laktovegetaristi, päädyimme kompromissiin, joka toinen purkki Plamilia ja joka toinen kainuulaista luomumaitoa. Tämä ratkaisu miellytti myös Puumalaista. Vegaani-isä toivoo hieman harmissaan kainuulaiselle luonnolle luomulehmien mukanaan tuomaa monimuotoisuutta. Samalla hän kuitenkin unelmoi päivästä, jolloin kainuulaisiltakin ahoilta kuuluisi vegaanilasten iloinen temmellys.

Tähän pääsemiseksi tulisi vähimmäisvaatimuksena olla, että ihmisiä tuettaisiin vakaumuksessaan tarjota lapsilleen kasvisruokaa. Jo hintapolitiikassa maitomafia saa ansiottoman etulyöntiaseman.