Nykylääketiede perinteisen parantamistaidon ja luonnontieteiden ristipaineessa:

Eläinkokeiden rooli lääketieteen kehityksessä

Kautta aikojen ihmiset ovat yrittäneet parantaa vammoja ja sairauksia ja taistella kuolemaa vastaan. Tärkeimpänä tietolähteenä on ollut sairaiden ja terveiden ihmisten ja eläinten tarkkaileminen. Apuna ovat olleet myös intuitiiviset tiedot ja kokemukset kasvien ja mineraalien parantavista vaikutuksista. Vainajien anatominen tutkimus näytteli monina aikoina tärkeää osaa, vaikka se välillä oli uskonnollisista syistä kiellettyä. Kaikissa kulttuureissa lääkärit ja parantajat ovat panneet pääpainon sairauksilta suojautumiseen ja niiden ehkäisyyn asianmukaisella ravinnolla, myrkyllisten aineiden välttämisellä ja ihmisen fyysisten ja henkisten kykyjen tasapainottamisella. Kun sairauksia esiintyi, he yrittivät parantaa niitä valmistamalla monia erilaisia, enimmäkseen kasviperäisiä lääkkeitä. Lääkärit ovat aina tunteneet myös kirurgian, ja jo antiikin aikana potilaita saatettiin syvään tajuttomuudentilaan hallusinogeenien ja uneenvaivuttavien yrttien avulla.

Lääketieteellisten koulujen ja akatemioiden päätarkoituksena oli kerätä ja välittää edelleen sairauksien hoitoa koskevaa tietoa. Monina aikoina on kuitenkin ollut myös ulkopuolisia, jotka ovat yrittäneet selvittää luonnon salaisuuksia tekemällä kokeita eläimillä, rikollisilla tai sotavangeilla. Tällaisten väkivaltaisesti saavutettujen tietojen merkitys lääketieteen kehitykselle on ollut vähäinen. Aina 1800-luvun lopulle saakka valtaosa lääkäreistä ja parantajista hoiti potilaitaan periaatteenaan "nil nocere" – älä aiheuta vahinkoa – eikä heille tullut mieleenkään, että ihmisten hoitoon voisi olla löydettävissä uutta tietoa tekemällä keinotekoisesti eläimiä sairaiksi tai tarkoituksellisesti vammauttamalla niitä.

Vasta 1800-luvun puolivälissä ranskalainen fysiologi Claude Bernard teki eläinkokeista kaiken lääketieteellisen tiedon koetinkiven julkaisemalla teoksensa Introduction à l’étude de la médicine experimentale (Johdatus kokeelliseen lääketieteelliseen tutkimukseen, 1865) ja antoi lääketieteelle uuden materialistisen suunnan, jota aiemmin ei osattu edes kuvitella. Kammottavissa oloissa ja ilman minkäänlaista anestesiaa hän alkoi tehdä leikkauksia kiinninaulatuilla tai -sidotuilla koirilla ja kissoilla ja suorittaa fysiologisia kokeita. Lukemattomista dokumenteista käy ilmi, että suurinta osaa silloisesta lääkärikunnasta hänen menetelmiensä julmuus kauhistutti ja että hänen työnsä hedelmistä olisi mieluummin luovuttu. 1900-luvun alkuun mennessä kokeellisen lääketieteen kannattajat kuitenkin vakiinnuttivat asemansa yliopistoissa. Vivisektorit yrittivät välittömästi soveltaa eläinkokeilla saavuttamiaan tuloksia ihmisiin.

Monissa tapauksissa tämä merkitsi surkuteltavaa kohtaloa potilaalle, koska silloin sen enempää kuin nykyäänkään eläinkoetulosten soveltuvuutta ihmisiin ei voitu ennustaa. Vasta kliininen kokemus saattoi osoittaa, voitiinko jotakin hoitomuotoa tai lääkettä menetyksellisesti käyttää ihmislääketieteessä.

Koska Claude Bernardista alkaen monet lääketieteen tutkijat käyttivät samanaikaisesti sekä eläinkokeita että kliinistä havainnointia, on nykyään lähes mahdotonta sanoa, mitkä tulokset pohjautuvat eläinkokeisiin ja mitkä kliinisiin tutkimuksiin. Eläinkokeiden tekijät ja heidän kannattajansa ovat epäilemättä Claude Bernardista alkaen pyrkineet lukemaan kaiken menestyksen ja edistyksen sairauksien parantamisessa ja hoidossa eläinkokeisiin perustuvan tutkimuksen ansioksi.

Lääketieteen historian tutkijat ovat kuitenkin jo ajat sitten osoittaneet, että ratkaisevat lääketieteelliset edistysaskeleet eivät ole eläinkokeiden ansiota (vrt. T. McKeown, Die Bedeutung der Medizin, Suhrkamp 1982). 1900-luvun alkupuolelle saakka tartuntataudit olivat teollistuneessa maailmassa tärkeimpiä kuolinsyitä. Niiden dramaattinen väheneminen vuosisadan vaihteen jälkeen, joka johti odotettavissa olevan eliniän merkittävään kohoamiseen, johtui ennen muuta yhteiskuntalääketieteellisistä ja hygieenisistä toimenpiteistä sekä samanaikaisesti parantuneesta ravitsemuksesta ja elintasosta, eikä suinkaan antibiooteista ja rokotteista, jotka kehittyivät suhteellisen myöhään.

Eläinkoetoiminnan ja sen tieteellisten periaatteiden käyttöönotto siirsi lääketieteen painopistettä parantamisen ideasta mekanistisiin näkemyksiin viallisten elinten korjaamisesta. Parantaminen alkuperäisessä merkityksessään liittyi kokonaisvaltaisiin näkemyksiin, jotka käsittävät sekä ruumiin että sielun. Sen sijaan nykyisessä lääketieteessä parantamista ja paranemista pidetään todellisina vain, jos ne sopivat ennalta annettuun luonnontieteelliseen kehikkoon. Mutta mistä me ylipäänsä tiedämme, että parantaminen kokonaisuudessaan mahtuu tavallisen, fysikaalisesti määritellyn todellisuuden rajoihin? Voimmeko sulkea pois sen mahdollisuuden, että paraneminen viime kädessä tapahtuisikin alueella, johon kuuluvat sellaiset tietoisuuteen, henkeen tai sieluun liittyvät ilmiöt, joita toistaiseksi ei ole kyetty mekanistisesti selittämään? Eläinkokeiden systemaattinen käyttöönotto lääketieteessä 1800-luvun puolivälin jälkeen on johtanut siihen, että vitalistiset parantamisideat on yhä enenevässä määrin korvattu malleilla, jotka näyttävät olevan luonnontieteellisesti testattavissa. On tietenkin pelkkää spekulaatiota kuvitella, miten lääketiede olisi kehittynyt ilman eläinkokeiden käyttöönottoa. Kenties ennaltaehkäisevät toimenpiteet – kuten ne jotka johtivat tartuntatautien dramaattiseen vähenemiseen – olisivat onnistuneet laajassa mitassa. Kenties homeopatia ja sentapaiset järjestelmät olisivat kehittyneet tieteellisesti hyväksyttävään suuntaan. Nämä ovat kuitenkin vain olettamuksia.

Toisaalta on selvää, että eläinkokeisiin suuntautunut 1900-luvun lääketiede on oman aikansa lapsi, ajan, jona kuulennoista elinsiirtoihin kaikki näyttää olevan teknisesti mahdollista. Eläinkokeet lääketieteen keinona sopii läpikotaisin materialistiselle 1900-luvulle. Sitä, mitä ei voida mitata, ei ole olemassa. Paranemisen täytyy olla materialistisesti selitettävissä ja todistettavissa tai muuten sitä pidetään puoskarointina tai silkkana kuvitteluna. Ei ole sattuma, että eläinkokeet otettiin käyttöön lääketieteessä vasta 1800-luvulla. Teknisesti tiede olisi kyennyt suorittamaan samantapaisia kokeita ja tutkimuksia jo vuosisatoja aikaisemmin. Eläinkokeita saatettiin pitää hyödyllisinä vasta, kun ajatus ihmisestä korkeammin kehittyneenä nisäkkäänä oli lyönyt itsensä läpi. Niin kauan kuin oli vallalla filosofinen ajattelutapa, jonka mukaan ihmiset erosivat eläimistä henkisiltä tai hengellisiltä ominaisuuksiltaan, eläinkoetoiminnalle ei ollut perusteita. Eläinkokeissa "oli järkeä" vasta kun tiede julisti ihmisen vain vähän kehittyneemmäksi apinaksi. Toisaalta eläinkokeet istuttivat mekanistisen tieteellisen ajattelutavan yhä syvemmälle lääketieteeseen.

Ei ole sattuma, että nykylääketiede on ihmisen kulttuurihistoriassa luultavasti ainoa lääketieteellinen hanke, joka yrittää käyttää eläinkokeita tiedonhankkimiskeinona, ja samalla – toisin kuin kaikki tunnetut historialliset parantamisjärjestelmät – uskoo tulevansa toimeen ilman minkäänlaista henkistä ylärakennetta. Olipa kyse sitten muinaisten persialaisten, kreikkalaisten, egyptiläisten tai inkojen lääketieteestä, kaukoidän parantamisjärjestelmistä tai mistä tahansa shamanistisen lääketieteen suuntauksesta, parantamisella oli aina jotain tekemistä Jumalan tai korkeampien olentojen toiminnan kanssa, ja parantajalla oli aina myös "sielunhoidollinen" tehtävä. Luonnontieteiden tulo lääketieteeseen eläinkokeiden muodossa johti niin lääkäreiden kuin potilaidenkin kohdalla ihmisen psykofyysistä ykseyttä koskevien käsitysten tukahduttamiseen.

Claude Bernardin jälkeen eläinkokeiden määrä kasvoi jatkuvasti aina 1900-luvun puoleenväliin saakka. Huippu saavutettiin ehkä ensimmäisten sydämensiirtojen aikaan ja Contergan-katastrofin jälkeen. Chris Barnardin – Etelä-Afrikan "sydämettömässä" apartheid-valtiossa – tekemän sydämensiirron myötä näytti mahdolliselta ylittää viimeisetkin esteet matkalla kohti teknolääketiedettä, joka ajan mittaan ratkaisisi kaikki lääketieteen ongelmat. Alamäki alkoi Contergan-katastrofista, joka oli sattunut lukuisista toksikologisista tutkimuksista huolimatta. Tätä tragediaa toki käytettiin myös perusteena eläinkokeiden määrän kasvattamiselle, mutta sokea luottamus teknolääketieteeseen oli ensi kertaa järkkynyt.

Modernin lääketieteen eläinkoetraditio on saanut teollisuuden ja yliopistot tekemään valtavia investointeja eläinkokeilla tehtävään tutkimukseen siinä toivossa, että ne toisivat ratkaisuja aikamme lääketieteellisiin ongelmiin, erityisesti sydän- ja verisuonitauteihin, syöpään, aidsiin, diabetekseen, epilepsiaan ja reumaattisiin ja allergisiin sairauksiin. Lukemattomilla eläinkokeellisilla malleilla se pyrkii selvittämään ihmisruumiin fysiologisten häiriötilojen syitä ja kehittämään kemoterapeuttisia ja kirurgisia hoitomenetelmiä.

Tässä on sovellettu lääketieteeseen yhtä luonnontieteiden olennaista puolta: koetta, jossa sattuman vaikutus pyritään mahdollisimman tarkoin eliminoimaan. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö tämä periaate olisi johtanut luonnontieteissä mullistaviin edistysaskeleihin. Galileista ja Newtonista alkaen on kokeiden avulla löydetty monia tärkeitä fysikaalisia vakioita ja lainalaisuuksia. Fysikaalisilla ja kemiallisilla kokeilla yritettiin saada esiin perimmäinen syy-seuraussuhde ja sulkea pois kaikki lopputulokseen vaikuttavat satunnaiset tekijät.

Lääketieteeseen sovellettuna tämä periaate tarkoittaa, että kemiallisten aineiden, fysikaalisten toimenpiteiden tai leikkausten vaikutusta tarkastellaan eläinmallin avulla. Koetta toistamalla tai tekemällä sama koe suuremmalle joukolle eläimiä pyritään sulkemaan pois kaikki satunnaiset vaikutukset.

Myös uusia aineita potilailla testattaessa, kokeiden tekijän – tai pikemminkin tutkimuksen kliinisen johtajan – ja sattuman vaikutus pyritään tavallisesti välttämään käyttämällä "plasebo-kontrolloitua kaksoissokko-cross-over-tutkimusta". Tämä tarkoittaa, että lääkkeitä testattaessa sen enempää potilas kuin hoitava lääkärikään ei saa tietää, milloin ja missä järjestyksessä käytetään testattavaa lääkettä ja milloin plaseboa (jossa ei ole vaikuttavaa ainetta). Tulosten merkitsevyys arvioidaan matemaattis-tilastollisten menetelmien avulla. Näin meneteltäessä potilasta tarkastellaan pelkästään yksinkertaisena fysikaalisena syy-seurausjärjestelmänä – aivan niin kuin koe-eläintä ennen häntä.

Mutta tätä menettelytapaa käytettäessä eräät yleiset ongelmat jäävät vaille huomiota. Kokeessa on järkeä vain, jos se todellakin ottaa huomioon kaikki lopputulokseen ratkaisevasti vaikuttavat tekijät. Kun Galilei pudotteli esineitä Pisan tornista tehdäkseen putoamisajan perusteella painovoimaa koskevia johtopäätöksiä, tämä oli mielekästä, koska pieni ilmanvastus voidaan jättää huomiotta ja painovoima todellakin on ratkaisevasti lopputulokseen vaikuttava suure. Sen sijaan ihmisen sairastaman taudin tutkiminen eläinmallin avulla on metodologisesti ongelmallista, koska ihmisen ja eläimen välillä on suuria fysiologisia, biokemiallisia ja aineenvaihduntaan liittyviä eroja ja koska erästä keskeisen tärkeää tekijää ei lainkaan voida luotettavasti mallintaa eläimillä, nimittäin psyykkisten, henkisten tai sielullisten tekijöiden vaikutusta sairauden syntyyn, kehitykseen ja etenemiseen.

Fysikaalinen koe voi vastata vain fysikaalisiin kysymyksiin ja kemiallinen koe vain kemian alaan kuuluviin kysymyksiin. Mutta onko olemassa lääketieteellistä koetta? Kun kyse on parantamisesta, voimmeko tehdä kokeita luonnontieteellisessä mielessä? Varmastikin on mahdollista tutkia ihmisiä tai eläimiä muotoilemalla kysymys biokemiallisesti tai fysiologisesti. Kuinka eläin, esimerkiksi rotta, reagoi kun sille annetaan etanolia tai metanolia? Molemmissa tapauksissa ilmenee enemmän tai vähemmän häiriytynyttä käyttäytymistä aina vakaviin sivuvaikutuksiin asti. Mutta mitä relevanssia näillä testeillä on ihmisen kannalta? Ihminen, jolle on annettu etanolia, reagoi samantapaisesti kuin eläin, mutta metanoli tekee ihmisen nopeasti sokeaksi, vaikka rotalla tällaista vaikutusta ei ilmene. Syy rottien ja ihmisten erilaisiin reaktioihin löytyy metanolin erilaisesta prosessoinnista maksassa. Fysiologisen etanoliriippuvuuden ongelmaa voidaan tutkia myös eläimillä. Rotille voidaan pitkän aikaa antaa etanolia, minkä jälkeen aineen tarjoaminen voidaan lopettaa ja tutkia vieroitusoireita. Mutta vaikka jätettäisiin huomiotta kahden eri lajin väliset arvaamattomat erot, on tunnettua, että ihmisten alkoholiriippuvuus ei ole pelkästään biokemiallista vaan myös psykofyysistä, ja juuri tätä ei eläinten avulla voida lainkaan tutkia. Tämän vuoksi ei – kaikista eläinkokeista huolimatta – ole löydetty lääkettä alkoholiriippuvuuden katkaisemiseen. Moite, että eläinkokeisiin suuntautunut lääketiede vain hoitaa oireita tai siirtää niitä toisaalle, liittyy siis siihen, että lääketieteellinen koe ei kokonaisuudellisessa mielessä lainkaan ole mahdollinen ja että eläinkokeiden avulla voidaan tutkia asiaa vain muutamalta näkökannalta eikä niiden tulosten soveltuvuutta ihmisiin voida kunnolla ennustaa.

Voi tietenkin kysyä, kuinka sitten on onnistuttu kehittämään monia ilmeisen tehokkaita hoitomuotoja huolimatta eläinkokeilla viimeisten 80-90 vuoden aikana saavutettujen tulosten kyseenalaisesta soveltuvuudesta ihmisiin. Vastauksen täytyy kuulua: ne eivät ole eläinkokeiden ansiota vaan on onnistuttu kehittämään niistä huolimatta, minkä jälkeen niiden teho on voitu selvittää kliinisissä tutkimuksissa. Vaikka eläinkokeiden määrä viime vuosikymmeninä on kasvanut tähtitieteellisiin lukuihin, ne ovat yhä harvemmin johtaneet uusien vaikuttavien aineiden löytämiseen, eikä sellaisten nykyajan vitsausten kuin syövän tai kroonisten sydäntautien hoidossa ole saavutettu läpimurtoa. Jo yksin tämä viittaa siihen, että eläinkokeet todennäköisesti näyttelevät lääkeaineiden kehityksessä sangen vähäpätöistä osaa. Toisaalta on tunnettua, että nämä taudit ovat usein vältettävissä kasvisruokavaliolla sekä kohtuullisella elämäntavalla, johon tupakka ja alkoholi eivät kuulu.

Se valtava vahinko, minkä eläinkokeet lääketieteelle ovat aiheuttaneet, on syntynyt siitä, että luonnontieteellistä näkökulmaa on ylikorostettu, samalla kun on pimitetty ja laiminlyöty henkis-sielullisten aspektien vaikutusta ihmisten terveydentilaan ja sairauksiin. Kukaan ei väitä, etteikö tärkeitä mekanismeja ihmisten ja eläinten toiminnassa voitaisi selittää luonnontieteellisesti. Eläinkokeisiin perustuva tutkimusjärjestelmä pakkosyöttää kuitenkin mahtipontista virhepäätelmää, jonka mukaan terveydentilan ja sairauksien kannalta merkitystä on ainoastaan ihmisen olemuksen sellaisilla puolilla, jotka voidaan selittää luonnontieteellisesti ja käsittää materialistisesti. Tämän virhepäätelmän takia nykylääketieteeltä jää jättiläismäisistä investoinneista ja yksittäistietojen valtavasta kasautumisesta huolimatta huomiotta itse sairauden ongelman ydin, ja se polkee paikallaan taistelussa tärkeimpiä sivilisaatio- ja joukkosairauksia vastaan.

Ei ole sattuma, että eläinkokeisiin perustuvaan tutkimusjärjestelmään kohdistuva julkinen vastustus on juuri viime aikoina valtavasti kasvanut ja että kritiikkiä ovat yhä useammin esittäneet myös lääkärit ja tiedemiehet. Tässä ei niinkään ole kysymys eläinsuojelullisista seikoista kuin siitä, että lääketieteellisen tutkimuksen valtaosaltaan mekanistis-materialistinen suuntautuminen on näennäisistä voitoistaan huolimatta ajanut parantamistaidon umpikujaan. Reduktionististen ajattelutapojen suosiminen kokonaisuudellisten näkemysten kustannuksella johti siihen, että sellaisia käsitteitä kuin elämä, tietoisuus, sielu, sairaus, terveys ja parantuminen tulkittiin enää vain mekanistisesti ja ne redusoitiin biokemiallisiin ja fysikaalisiin peruskäsityksiin. Tämän perusasennoitumisen vallitessa menetettiin kuitenkin osa näiden käsitteiden oleellisesta sisällöstä ja samalla myös mahdollisuus työstää niitä henkisesti.

Nykyään heiluri on monilla tieteenaloilla jälleen kääntymässä toiseen suuntaan – ennen kaikkea fysiikassa mullistavat täysin uudet ajatukset, esim. hiukkasfysiikassa, kvanttimekaniikassa ja kaaosteoriassa, perinteistä kuvaa ennaltamäärättyä ja ennustettavaa rataansa loputtoman ajan halki kulkevasta kosmoksesta. Holistiset, kokonaisuudelliset käsitykset, joissa ei enää ole riippumatonta ulkopuolista tarkkailijaa vaan joissa tarkkailijan tietoisuus vaikuttaa kokeen lopputulokseen ja kaikki vaikuttaa kaikkeen ja jokainen on vuorovaikutuksessa jokaisen muun kanssa, ovat enenevässä määrin valtaamassa alaa.

Lääketieteessä tämä merkitsee, ettei enää lainkaan ole olemassa luonnontieteellisesti toimivaa tai kokeilevaa lääkäriä, joka kemikaalien avulla muuttaa biokemiallisia tasapainotiloja toivottuun suuntaan ensin eläimissä ja sitten sairaassa ihmisessä, vaan ovat sairas ja parantaja ja heidän välisensä yhteys. Sairas ei koe sairauden puitteissa vain mitä tahansa enemmän tai vähemmän satunnaisia biokemiallisia muutoksia, vaan hänen sielullis-ruumiillinen perusasentonsa on järkkynyt. Mahdollisesti se heilahtaa takaisin alkuperäiseen tilaansa tai ehkäpä se löytää uuden tasapainotilan, kun taas joissakin olosuhteissa muutos on peruuttamaton ja johtaa kuolemaan. Lääkärin tehtävänä on tukea niitä ihmisen omia parantavia voimia, jotka voivat aktivoitua ruumiillisella tai henkisellä tasolla. Hänen mahdollisuutensa ulottuvat sellaisista aineellisella tasolla likimain selittämättömistä toiminnoista kuin käsilläparantamisesta – "käsittelystä" sanan arkaaisessa merkityksessä – aina psyykkiseen vahvistamiseen ja lääkeaineiden käyttöön. Monet aikamme lääkärit ovat rajoittaneet toimintansa fysiologisten ja biokemiallisten häiriöiden tuntemukseen ja tähän liittyvään enemmän tai vähemmän tehokkaiden, oireita hoitavien kemikaalien määräämiseen potilaille. Kuinka paljon tällä toiminnalla on enää tekemistä parantamisen (saks. "Heilen") kanssa sanan alkuperäisessä, "eheyttämistä" tarkoittavassa merkityksessä? Jos vertaamme parantajien elämäkertoja toisissa kulttuureissa omien lääkäriemme kehityskulkuun, on silmiinpistävää, että useimmissa parantamisjärjestelmissä olennaisena parantamiskyvyn kriteerinä on oma kriisi ja sen voittaminen. Vasta kun parantaja on itse käynyt läpi vaikean, useimmiten hengenvaarallisen sairauden, jonka hän on omilla, usein viimeisillä voimillaan onnistunut kukistamaan, hän on saavuttanut tilan, jossa hän kykenee parantamaan muita. Mikä valtava ero verrattuna omiin lääkäreihimme, jotka täpötäynnä kirjatietoa ja monenkirjavilla kemikaaleilla ja lääkkeillä varustettuina päästetään sairaiden kimppuun. Moni lääkäri tulee kuitenkin työnsä myötä huomaamaan, että hänen kykynsä tulevat sisältä päin ja ovat loppujen lopuksi vain toissijaisesti riippuvaisia lääketeollisuuden hänen käyttöönsä antamista tuotteista.

Onko lääkäri tulevaisuudessa oleva parantaja vai teollisuudesta riippuvainen bioteknikko? Monet merkit viittaavat siihen, että nykyisin harjoitettava lääketiede on joka suhteessa jo saavuttanut rajansa. Yhä useammat lääkärit ja potilaat katsovat, ettei se enää ole hintansa väärti vaan paikoitellen jopa selvästi vaarallista ja että se tärkeimpien kansantautien suhteen on osoittautunut tehottomaksi. Jos ihmiskunta selviytyy aikamme maailmanlaajuisista ongelmista, saattaa kokonaisvaltainen lääketiede kyetä mielekkäästi yhdistämään traditionaalisten ja vaihtoehtoisten parantamisjärjestelmien perinnön luonnontieteellisen tiedon kanssa. Eläinkokeilla tässä tuskin enää on osaa tai arpaa, vaan ne tulevat osoittautumaan lääketieteen historian murhaavaksi erehdykseksi.