Kaj Winqvist

Eteneekö kasvissyönti

- kulttuurisia huomioita

Kymmenen vuotta on kulunut. Silloisesta kasvisruokia epämääräisesti sympatiseeranneesta parikymppisestä on tullut veganismia propagoiva kolmekymppinen. Kasvissyönnistä ja eläinten oikeuksista on muodostunut seuraava suuri maailmanparannusparadigma ympäristöliikkeen jälkeen. Missä oikein nyt mennään?

Kasvissyönnin politisoituminen

Kasvissyönti on ikivanha ilmiö ja sillä on ollut historialliset nousunsa ja laskunsa. Länsimaisen kulttuurin perinne on ollut surullisen lihaisa. Tämä ei ole silti estänyt kasvissyönnin ja erityisesti veganismin uudenlaista esiinmarssia viime vuosikymmeninä juuri lännessä, eritoten Englannissa. Kasvissyönnin vanhat perustelut ovat nykyisin ajankohtaisempia kuin koskaan. Onhan eläimiä kohdeltu yhä huonommin, ekologiset ja ravinnon riittävyysongelmat ovat kärjistyneet ja tietotulva kasvissyönnin terveellisyydestä on kiihtynyt.

Suomessa kasvissyönti on aina ollut varsin marginaalinen ilmiö, eikä sen poliittista merkitystä ole kunnolla tunnustettu. Kasvissyönti on haluttu nähdä lähinnä yksilötason terveysfriikkeilynä tai ohimenevänä muotioikkuna. Vasta eläinoikeusliike "meat is murder"-sloganeineen on noussut avoimeen konfrontaatioon suojattua ja itsestäänselvyytenä pidettyä lihansyöntiä vastaan. Juuri eläinoikeusveganismi on voima, joka pakottaa toimimaan aatteen puolesta. Niin kauan kuin kasvissyöntiä perustellaan vaikka ekologisilla tai terveyssyillä, lihan (pientä) kulutusta ei välttämättä nähdä absoluuttisen pahana. Mutta kun Peter Singer tms. on kolahtanut, on syntynyt käänteenomainen tilanne, jossa kasvissyöntilennäkkien jakelu ei enää näyttäydy mielettömänä ihmisten yksityiselämään puuttumisena. Nyt voi terävästi kritisoida lihan tuotantoa ja eläinten tappamista. Tämän eläinoikeusveganismin dramaattisen lähtökohtaeron valtakulttuuriin verrattuna on parhaiten kiteyttänyt Yrjö Lindegren (kts. Vegaia kesä 1995). Vanha lihanheiluttaja Hannes Mäntyranta voi enää vain ihmetellä Vihreässä Langassa: "Kaiken kaikkiaan en ymmärrä, miksi kasvissyöjälle ei riitä se, että hän syö kasviksia. Miksi hänen täytyy syyllistää muut siitä, että he syövät toisin?"

Kasvis- ja antikasvissyöjän profiilit

Ei tarvitse olla tarkkametodinen kulttuuriantropologi todetakseen, että kasviksia suositaan eniten kaupungeissa, koulutetun väestön, nuorten ja naisten piirissä. Lihansyönnistä taas tulee mieleen mies, vanhuus, perinne, kansanomaisuus ja maaseutu. Kaikki tämä merkitsee, että kasvissyönnillä on ainakin Suomessa korostetun moderni leima. Ilkan mies Seinäjoelta eli Kari Hokkanen kehuu TV:ssä kotikaupunkinsa ruoantuotantoa väittämällä, että Seinäjoen makkarat ja juustot tarjoavat ruokaa "jokaiseen makuun". Mutta kun astutaan toisenlaiselle kulttuuriselle näyttämölle, eli Turun "Down by the laituri"-kaupunkifestivaaleille, pizza vegetariana on ylennyt "festaripizzaksi" ja Kirjakahvila tarjoaa lounaaksi kasviskeittoa (jokaiseen makuun?)

Ehkä tärkein muuttuja suhteessa kasvisruokaan on sukupuoli. Feministinen kasvissyöjä Carol Adams todistaa lukuisin esimerkein, miten sekä naisten että eläinten sorto ovat saman patriarkaalisen systeemin tuotoksia. Kollektiivisessa (ali)tajunnassa elää sitkeästi myytti, jonka mukaan kasvisruoka kyllä sopii heikoille naisille, mutta vahva ja viriili mies tarvitsee lihansa. Tämä on tragikoomista, kun ajattelee, miten raskasta, unettavaa ja ravitsemuksellisesti vähäarvoista liharuoka on. Kuten Julia Twiggkin huomauttaa, liha ei varsinaisesti symboloi eroottisuutta, eikä hullukaan käytä sitä lemmenjuomaisena piristeenä! Adams ja kumppanit kävivät Signs-lehdessä laajan väittelyn siitä, tulisiko feministien olla kasvissyöjiä. Hauskaa oli, että rajallista eläinkunnan tuotteiden käyttöä puoltanut Kathryn Paxton George esitti väitteen, että vegaaniravinto on nimenomaan 20-50-vuotiaiden länsimaisten MIESTEN ideaaliravintoa, jonka soveltuvuus esim. raskaana oleville naisille on kyseenalainen!

Teimme viime vuonna Iina-Maria Piilisen kanssa puolileikkimielisen nuorille "akateemikoille" suunnatun 20 henkeä käsittäneen tutkimuksen, jossa kysyimme mm. "Voisitko lopettaa lihansyönnin?" Selvä sukupuoliero näkyi siinäkin, että lähes kaikki naiset vastasivat "kyllä", kun taas miehet yltyivät usein hankaliin kiemurteluihin. Vegaaneissa miesten osuus on kyllä varsin suuri, johtuneeko tämä miesten taipumuksesta sitoutua ismeihin naisia ehdottomammin vai totaalisempien vähemmistöfiilisten tuottamasta radikalisoitumisesta?

"Vegan Power"-strategianäkymiä

"Maailman voi pelastaa vain uusi ihmistyyppi, jossa feminiiniset ja maskuliiniset ominaisuudet yhdistyvät: ihminen, jolla on feminiinistä näkemystä ja mielikuvitusta väkivaltarakenteiden hahmottamiseen ja maskuliinista voimaa niiden vastustamiseen ja muuttamiseen."
Edward Carpenter 1925 (Husso 1993, 105).

Vaikka korostin edellä lihansyönnin myyttistä sukupuoliluonnetta, en näe mielekkäänä kytkeä kasvissyöntiteemaa pelkästään sukupuolikysymykseen. (Itse olen kyllä perverssin viehättynyt "Vegan Power" tai "Vegan Resistance"-tyylisiin iskulauseisiin, jotka tanakassa "maskuliinisuudessaan" purkavat tehokkaasti vanhaa ajattelua.) Vierastan myös hieman niitä äänenpainoja, jotka etsivät kasvissyönnille perimmäistä motivaatiota idän uskontoja tai panteismia lähentelevästä mystiikasta. Hussoa siteeratakseni: "Vegetarismi ei edellytä metafyysisen tai uskonnollisen ankkurin heittämistä tuonpuoleiseen". Pidän keskeisenä, että kasvissyönti näyttäytyy moraalisesti perusteltuna monenlaisista maailmankatsomuksista käsin.

Miten tiedostavien kasvissyöjien sitten tulisi asiaansa edistää? Tehtävä ei ole helppo, koska valtakulttuurin ruokapöydässä kasvissyöjä on jo valmiiksi altavastaajana. Fanaattiselta ei saisi kuulostaa, mutta hiljaiseen marginaaliinkaan ei kannata tyytyä. Terveysvalistus on hyvä keino, ja vetoaa sitä paitsi ihmisissä hyvin kehittyneeseen ominaisuuteen, eli turvallisuuden kaipuuseen. Laajalti (mutta ei vielä riittävästi) jo tiedostetaankin, että liha ei ole ihmiselle ravitsemuksellisesti välttämätöntä. Mutta liharuoka tulisi saattaa näyttämään samanlaiselta paheelta kuin esim. alkoholi tai tupakka. Erityisesti tupakkavertaus toimii, sekä liha että tupakka tappavat, ja niiden tuotanto on eettisesti ongelmallista. Jossain on kuitenkin mätää, kun tupakoitsijat on sysätty erityiskoppeihin, mutta liha säilyy ruokalistojen kuninkaana.

Rankinta vegaanipropagandaa

Eläinten oikeudetkin voi ottaa esille. Moni paatunut eläinten oikeuksien vastustajakin myöntää vaistomaisesti melko laajoja oikeuksia lemmikeilleen. On absurdia, miten moni ei näe sitä valtavaa ristiriitaa, mikä vallitsee kotieläinten hoivaamisen ja tuotantoeläinten kiduttamisen välillä. Lihansyöjä ei halua tietää syövänsä eläintä, hänhän syö lihaa tai on SEKARUOANSYÖJÄ! Jos ruoka muistuttaa liian selvästi eläintä, se muuttuu usein tabuksi ja vähemmän houkuttelevaksi: moniko haluaa syödä vasikan aivoja? Valtakulttuuri piilottaa eläimiin kohdistuvan väkivallan tehokkaasti sekä maantieteellisesti että kielellisesti. Ehkä rankinta vegaanipropagandaa olisi tämän maskin purkaminen tavalla tai toisella.

Toivoa on

Kasvissyöntiaatteen toivo täällä Suomessa on juuri sen modernisuudessa ja nousevassa trendissä. Kun ympäristöliike oli nuori, sitä pilkattiin "tuohivirsuaikaan palaamisena". Kasvissyöjä ei kuitenkaan "palaa" edes myyttiseen Eedeniin, vaan vanha ja siksi taaksejätettävä perinne näyttää olevan lihansyöjien. Lihansyöjä argumentoi usein ravintonsa olevan luonnonmukaista ja alkuperäistä, mutta liharavinnon massakäyttö on nykytilanteessa maailmanlaajuisesti ottaen virhe, ja kaukana luonnonmukaisuudesta, kuten mm. Ville Lähde on osoittanut.

Muistakaamme, miten ympäristöteema löi itsensä lyhyessä ajassa läpi ja uudisti koko politiikan sanaston. Kasvissyöntiliike voi teoriassa yltää samaan, onhan ajatus asteittaisesta sivilisoitumisprosessista ihan uskottava (etiikan piiri laajenee naisiin, toisiin rotuihin, luontoon ja lopuksi eläimiinkin.) Väliin tosin masentaa, kun jotkut eivät ole saavuttaneet tässä prosessissa vielä ensimmäistäkään porrasta. Kasvissyönti vaatii myös tiettyä voimaa ja boikottihenkeä, mikä ei ole vahvimpia ominaisuuksia esim. Suomen slaavilaisvaikutteisessa perinteessä. Kuitenkin eläinten tehokasvatuksen ongelmat ja kasvissyönnin ihmiskeskeiset perustelut tunnetaan jo laajalti. Edellä mainitusta tutkimuksestamme oli luettavissa sellainenkin rohkaiseva havainto, että suurin osa vastaajista ei käyttänyt lihaa sen itsensä erinomaisuuden vuoksi, vaan pikemminkin olosuhde- ja saatavuussyistä. Kasvisvaihtoehtojen tarjonnasta huolehtiminen on siis todellinen avainkysymys, jonka ympärillä vegaaneilla riittää työsarkaa.

Aika näyttää, elämmekö vain jälleen yhtä väliaikaista kasvissyönnin nousukautta, vai onko kyseessä pysyvämpi muutos kohti parempia "ravintoarvoja".

Lähteitä / Aiheeseen liittyvää lukemista:

Adams Carol: The Sexual Politics of Meat, Oxford 1990

George Kathryn Paxton: "Should feminists be vegetarians?"Signs 19(2) 1994

Husso Marita: Vegetarismi valintana, Jyväskylä 1993

Lindegren Yrjö: "Kärsimys ja kuolema", Vegaia 2/95

Lähde Ville & Hämäläinen Pertti: "Ruoka ja tulevaisuus", Muutoksen kevät 1/96

Mäntyranta Hannes: "Syön yhä pässiä", Vihreä Lanka 28.3.1996

Piilinen Iina-Maria & Winqvist Kaj: "Maistuuko Akatemiassa liha?" TYL 9.12.1995

Singer Peter: Oikeutta eläimille, Juva 1991

Tenovuo Rauno: "Hullun lehmän taudilla laajat seuraukset" TS 11.7.1996

Twigg Julia: "Vegetarianism and the Meanings of Meat" teoksessa "The Sociology of Food and Eating" 1983