Muutamia kommentteja Yrjö Lindegrenille

Luoti vai teurastamoauto - kumpi on pienempi paha?

Entä kuolema? Tässä Lindegrenin perustelu oli se, että metsästetty eläin kokee usein hitaan ja tuskallisen kuoleman. Se on totta, mutta valitettavasti myös kotieläinten kuolema on hitaampi ja tuskallisempi prosessi kuin mitä Lindegren näyttää uskovan. Prosessin voi katsoa alkavan siinä vaiheessa, kun eläimet lastataan kuljetusautoon teurastamolle viemistä varten. Etenkin broilerien ja kanojen käsittely on usein tarpeettoman kovakouraista, ja luunmurtumia syntyy. Erityisesti häkeissä pidettyjen kanojen siipien murtuminen on yleistä, kun niitä otetaan ulos häkistä teurastamoautoon lastattaviksi. Tämä on tietenkin tuskallista. Lisää luunmurtumia tapahtuu teurastamossa, kun linnut puretaan ulos kuljetuslaatikoista.

Kuljetuksen voi uskoa olevan kokemuksena pelottava eläimille, jotka eivät ole elämänsä aikana olleet oman ahtaan häkkinsä tai karsinansa ulkopuolella. (Virikkeettömässä ympäristössä kasvaneilla eläimillä on yleensäkin todettu olevan keskimääräisesti selvästi suuremmat pelkoreaktiot uusia asioita ja uusia ympäristöjä kohtaan kuin virikkeellisessä ympäristössä kasvaneille.) Tilannetta pahentaa tietysti se, jos eläimiä lyödään tai muuten pahoinpidellään kuljetuksen yhteydessä. Suomessa teuraseläinkuljetukset hoidetaan yleensä melko asiallisesti, mutta monissa Keski-Euroopan maissa eläinten kohtelu kuljetuksissa on edelleen törkeää. Kissan- ja koiranruoista puhuttaessa on tärkeää muistaa, että osa niiden sisältämästä lihasta on nimenomaan keskieurooppalaista. Monet kissojen ja koirien purkki- ja kuivaruoat ovat nimittäin tuontitavaraa.

Sitten on itse teurastus. Kanat ja muu siipikarja teurastetaan ripustamalla linnut jaloistaan ylösalaisin liukuhihnaan, joka kuljettaa ne vesialtaan yläpuolelle. Altaan vedessä kulkee sähkövirta, ja tarkoitus on, että kun kanojen pää osuu sähköllä varattuun veteen, sähköisku saa ne menettämään tajuntansa. (Tajunnanmenetyksen aiheuttava sähköisku on erittäin tuskallinen kokemus, kertovat ihmiset, jotka ovat onnettomuustilanteissa kokeneet itse sellaisen). Käytännössä osa teurastamoista käyttää sen verran lyhyitä altaita, että henkilökunnan mukaan joka päivä jokunen lintu joutuu tajuissaan seuraavaan vaiheeseen eli kurkun viiltämiseen auki.

Sikojen tainnutus tapahtuu niinikään sähköllä - tosin ei altaassa, vaan päähän pantavien "luurien" kautta tulevalla sähköiskulla. Etenkin jos mukana on kokematonta henkilökuntaa, ongelmana on muun muassa se, että tainnuttaja ei voi olla varma, menikö sika todella tajuttomaksi vai onko se vain paralyysissä eli liikunta- ja ääntelykyvytön mutta tajuissaan.

Tekeekö jalompi elämä eläimestä tärkeämmän?

Lindegrenin toinen perustelu on: "Juuri siksi, että luonnossa eläin elää aitoa, oikeaa elämää, sen tappaminen on hirveämpää ja loukkaavampaa kuin sian tappaminen." Tästä olen eri mieltä.

On totta, että kun luonnonvarainen eläin saa elää vaistojensa mukaista elämää, se heijastuu eläimen koko olemuksessa niin, että tällainen eläin on ihmisenkin silmin paljon sykähdyttävämpää katseltavaa kuin emakkohäkissä riutuva, robottimaisesti kaltereita pureskeleva nilkkavaivainen sika. Erittäin tärkeää on kuitenkin ymmärtää, että tämä ero katselukokemusten sykähdyttävyydessä on meidän ihmisten tunteissa oleva ero.

Sialle itselleen sen henkiriepu on tasan yhtä arvokas kuin Kuningas Hirvelle sen oma. Sika tuntee tunteensa yhtä voimakkaina, sen kipu on yhtä vahvaa ja sen emonvaistot porsasliutaansa kohtaan yhtä väkevät kuin hirvien kuningattaren tunteet sen hoitaessa omia vasojaan. Siksi katson aiheelliseksi välittää yhtä paljon sian kärsimyksestä ja onnesta kuin hirvenkin.

Elämä teollisen lihantuotannon rattaissa on loppujen lopuksi latistanut eläinten sisintä olemusta yllättävän vähän. Lindegrenin kuvitelma, että "pitkälle jalostetulla sialla tuskin olisi elämisen mahdollisuuksia vapaassa luonnossa" on täysin väärä. Eri puolilla maailmaa on karanneista kesysioista kehittynyt villiintyneitä, luonnonvaraisia sikakantoja, jotka ovat menestyneet ja lisääntyneet luonnossa sukupolvesta toiseen. Suuria villiintyneitä kesysikalaumoja elää muun muassa Australiassa. Nämä siat elävät silmiinpistävän samanlaista elämää kuin lajin kantaisä, harjaskarvainen eurooppalainen villisika.

Vastaavasti villiintyneitä nautalaumoja on muun muassa Etelä- Ranskassa Camarguen alueella, kesykanoista villiintyneitä kanaparvia muun muassa Tyynenmeren saarilla ja villiintyneitä lammaslaumoja Välimeren maissa. Nämä kaikki ovat olleet hyvin kiehtovia tutkimuskohteita etologeille eli eläinten käyttäytymisen tutkijoille, koska niillä on osoittautunut olevan edelleen tallella kaikki ne muinaisten esi-isien vaistot ja taidot, joita luonnonvaraisessa elämässä tarvitaan.

Kumpi on lopetettava: sikojen tappaminen vai niiden siittäminen?

Sitten asian ytimeen.

Lindegren toteaa, että jos sian elämä on ollut täynnä kärsimystä, kuolema ei ole sille yhtä suuri menetys kuin luonnonvaraiselle eläimelle. Jos verrataan vain näitä kahta eläinyksilöä niiden kuolinhetkellä, tämä pitää tietysti paikkansa.

Mutta jos tarkoituksena on, että maailmassa kokonaisuutena olisi vähemmän kärsimystä ja enemmän hyvää ja tyydyttävää elämää, tämä kysymyksenasettelu ei tietenkään riitä. Vegaiassa ollut kirjoitukseni kissojen ja koirien ruokinnasta, johon Lindegren viittaa, käsitteli nimenomaan tätä kysymystä: miten kuluttajan voi ostovalinnoillaan vaikuttaa, jotta hänen ostostensa tuottaminen aiheuttaisi mahdollisimman vähän kärsimystä. Taivutetaan siksi vielä rautalangasta pari perusasiaa:

Jos olisimme siinä valintatilanteessa, että meillä on "taivaasta tipahtaneena" tietty määrä tehokasvatuksessa kituvia sikoja ja tietty määrä luonnossa eläviä hirviä, ja meidän on nyt tapettava niistä tietty määrä kissojemme ja koiriemme ruokkimiseksi, valinta olisi tietysti helppo. Tappaisimme kituvia sikoja ja antaisimme hyvää elämää elävien hirvien jatkaa elämäänsä. Tässä tilanteessa myös Lindegrenin päättely olisi pätevä.

Todellisuudessa tämä ei kuitenkaan ole se valintatilanne, jonka ääressä kuluttaja kukkaroineen seisoo. Sikojen ja muiden kotieläinten määrä ei ole kiinteä, vaan riippuu siitä, kuinka paljon porsaita siankasvattajat katsovat aiheelliseksi siitättää. Se taas riippuu sianlihan kysynnästä.

Mitä enemmän ostamme sianlihaa, sitä enemmän uusia porsaita siankasvattajat tuottavat tähän maailmaan. Jos pidämme sikojen, nautojen ja kanojen nykyisiä tuotanto-olosuhteita epäinhimillisinä, oikea ratkaisu on siis vähentää näihin oloihin synnytettävien uusien eläinyksilöiden määrää, eli pudottaa niiden lihan kysyntä mahdollisimman alas.

Mitä sitten mirrille murkinaksi?

Toinen ratkaisu on ostaa sellaista kotieläinten lihaa, joka on tuotettu "luonnonmukaisesti" tai ainakin mahdollisimman hyvissä oloissa. Parhaimmillaan tämä on inhimillisempi ja vähemmän kärsimystä aiheuttava vaihtoehto kuin metsästys. Toistaiseksi tarjonta on vähäistä, mutta aina kannattaa yrittää valita mieluummin tällaista lihaa lemmikeilleen - se tukee samalla inhimillisemmän tuotannon yleistymistä.

Sikojen sukupuutosta tuskin kannattaa kantaa huolta, vaikka Lindegren kysyykin: "Pitäisikö siat tappaa sukupuuttoon, jotta niiden ei tarvitsisi kärsiä?" Maailmassa on myös näitä äskenmainittuja, muun muassa luomu-viljelijöiden varsin hyvin hoitamia sikoja. Samoin kuin lemmikkisikoja, kotieläintarhojen sikoja lasten hämmästeltäviksi ja niin edelleen. Jos sikojen pito teollisessa lihantuotannossa lopetetaan, maailman sikamäärä tulee olemaan vain murto-osa nykyisestä, mutta jäljellä olevat siat elävät sitäkin parempaa elämää eikä laji suinkaan kuole sukupuuttoon.

Summa summarum: Metsästettyyn lihaan liittyvät kärsimykset ovat kiistattomat. Suomalaista kotieläintaloutta läheltä seuranneena olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että vielä suuremman kärsimyksen aiheuttaa tavanomaisesta tuotannosta tulevan kotieläinten lihan ostaminen, koska se aiheuttaa yhä uusien porsaiden, vasikoiden ja kananpoikien saattamisen maailmaan ja näihin samoihin ala-arvoisiin oloihin.

Tässä yhteydessä voisin taas suositella kaikille lemmikkieläimen hankintaa harkitseville näitä mainioita vegaanilemmikkejä, joita on tarjolla, kuten kaneja ja marsuja, niin säästyy monelta pohdinnalta!

Yrjö Lindegrenille toivotan oikein hyvää jatkoa sekä onnea ja menestystä metsästyksen vastaisessa taistelussa. Metsästyksen kyseenalaistamista ja sen aiheuttaman kärsimyksen esiin tuomista todella tarvitaan.