YRJÖ LINDEGREN

ELÄINSUOJELIJAT JA LUONNONSUOJELIJAT

Julkinen ja yksityinen keskustelu tuo silloin tällöin pintaan ristiriidan eläin- ja luonnonsuojelijoiden välillä. Ainakin Linkolan ja Luukkaisen kissasota lienee vielä hyvässä muistissa.

Toinen ajankohtainen kiista on lintuharrastajien lehdessä Linnut käyty väittely oikeutuksesta vähentää harmaalokkikantoja. Harmaalokkien on nimittäin arveltu olevan uhka vesilintu- ja selkälokkipopulaatioille, koska ainakin osa harmaalokkiyksilöistä käyttää ravinnokseen toisten lintujen poikasia. Harmaalokit ovat runsastuneet niiden opittua käymään ruoanhaussa kaatopaikoilla.

'Luonnottoman' suuren harmaalokkimäärän karsimista on sitten pidetty eräissä kirjoituksissa suotavana – jopa luonnonsuojelullisesti välttämättömänä, jotta saaristolintujen keskinäiset suhteet palautuisivat aikaisemmalle 'luonnolliselle' tolalleen. Vähänkin eläinsuojelullisesti ajattelevat ornitologit taas ovat kokeneet harmaalokintappajaiset vastenmielisenä barbariana.

Sekä kissa- että harmaalokkiesimerkit osoittavat, että luonnon- ja eläinsuojelijoiden välisten kahnausten takana on syvä filosofinen eriseuraisuus. Niin kuin sosialisti tai utilitaristi inhimillisessä etiikassa korostaa yhteiskunnan, valtion tai 'kokonaisuuden' merkitystä yksittäiseen kansalaiseen verrattuna, luonnonsuojelijalle ovat luonnossa tärkeintä ekosysteemit, lajit ja populaatiot. Yksittäisellä eliöllä on arvoa lähinnä sen populaation osana, johon se kuuluu. Ristiriitatilanteessa yksilö häviää yhteisölle. Jos kettu eksyy lintuluodolle ja uhkaa harvinaistuneen ruokin populaatiota, se voidaan tappaa. Jos harmaalokit lisääntyvät 'luonnottomasti' ja valtaavat toisten lajien pesimäpaikkoja, niitä on harvennettava.

Luonnonsuojelijalle onkin tyypillistä, että hän asettaa populaatioita ja varsinkin lajeja paremmuusjärjestykseen harvinaisuuden tai uhanalaisuuden mukaan. Mitä harvinaisempi tai uhanalaisempi jokin populaatio tai laji on, sitä helpommin luonnonsuojelija alkaa suojella sitä, ei vain ihmisen toimilta, vaan myös luonnolta itseltään – toisilta eläin- ja kasvilajeilta. Helposti hän silloin päätyy täyteen piittaamattomuuteen niiden eläin- tai kasviyksilöiden elämästä ja hyvinvoinnista, jotka epäonnekseen sattuvat kuulumaan johonkin liian runsaaseen tai yleiseen lajiin. Luonnonsuojelija siirtää tällöin lajien välisen kiinnostavuuseron sellaisenaan yksilötasolle. Hänen mielestään vahingolliseen lajiin kuuluvan yksilön voi hävittää, jos sen voi olettaa auttavan jotakin uhanalaista lajia. Hän haluaa säädellä luontoa kuin totalitaarisen valtion Hyvä Johtaja kansaansa. Yksittäisten kansalaisten kärsimykset eivät siinä paina.

Harvinaisuuksia ja monimuotoisuutta puolustaessaan luonnonsuojelija on silloin tällöin liikkeellä jopa ihmisen aiheuttamien luonnonmullistusten puolesta alkuperäistä luontoa vastaan. Tästä ovat esimerkkejä luonnontilaan, metsäksi, palaamassa olevat kedot ja niityt, joilta luonnonsuojelijat talkoovoimin katkovat kuusia ja muita huonoina pitämiään lajeja. Uskooko tällainen luonnonsuojelija, että ihmisen muokkaama luonto on luonnon itsensäkin kannalta parempi kuin silleen jätetty, villi tai villiytynyt luonto? Vai raivaako hän kuusia siksi, että luonnonharrastajan kannalta kukkaketo on kuusikkoa kiintoisampi?

Yleensä luonnonsuojelijan tärkeysjärjestyksessä alkuperäiset lajit ovat kuitenkin korkeammalla kuin ihmisen tahallaan tai vahingossa johonkin elinympäristöön tuomat lajit. Tähän asenteeseen liittyvät kissa- ja minkkiviha, jotka ovat varsin yleisiä luontoihmisen sairauksia. Jos jokin laji ei ole luonnonsuojelijan mielestä tarpeeksi alkuperäinen, sen populaatiolla ja yksilöillä ei ole hänelle mitään arvoa. Minkin luontaisella levinneisyysalueella hän suojelisi minkkiä kiivaasti turkismetsästäjiä vastaan, meille tarhakarkulaisista syntyneen minkkikannan hän mieluusti metsästyttäisi sukupuuttoon.

Itse alkuperäisyys on kuitenkin varsin epäselvä ja kyseenalainen käsite. Kuinka suuri osa lajeista esimerkiksi Suomessa on todella alkuperäisiä, endeemisiä, täällä syntyneitä lajeja? Kasviharrastajien lehdessä Lutukassa oli syksyllä 1994 kiinnostava artikkeli eräästä hanhikkilajista. Kirjoittaja uskalsi siinä arvella, että olisikohan nyt löytynyt lopultakin laji, joka olisi endeeminen Suomelle.

Suomen eläin- ja kasvilajit ovat lähestulkoon kaikki vaeltaneet tänne muualta jääkauden jälkeisenä aikana – ja suuri osa niistä ihmisen mukana, tai ainakin elinympäristöihin joita ilman ihmistä täällä ei olisikaan.

Eristyneitä valtamerten saaria lukuunottamatta ekosysteemien lajistot ovat muutenkin suurimmaksi osaksi muualta levinneitä, eivät siis endeemisessä mielessä alkuperäisiä. Ihmisiä tai ihmisen kaltaisia otuksia on lisäksi ollut olemassa jo muutamia miljoonia vuosia, jona aikana ne ovat ehtineet vaikuttaa useimpiin ekosysteemeihin. Emme edes voi tietää, millainen maapallon eläimistö ja kasvisto tarkkaan ottaen olisi, jos ihmistä ei lainkaan olisi ollut. Tuskin pääsemme lähemmäs tätä tuntematonta tilaa nykyisiä eläinkantoja 'säädellen' tai joitakin lajeja vainoten.

On totta, että elinympäristöön yhtäkkiä joutunut vieras laji saattaa mullistaa ekosysteemin pahastikin, eikä lajien tahallinen siirtely maanosasta toiseen olekaan mielekästä. Eläinsuojelijaa kuitenkin hämmentää ekologisesti suuntautuneen luonnonsuojelijan välinpitämättömyys siitä, että ihmisen mukana siirtyneet tai hänen ansiostaan runsastuneet lajit ja niiden yksilöt ovat tietenkin moraalisesti täysin viattomia. Niiden henki ollaan silti valmiita uhraamaan 'yleisistä syistä'.

Monen eläinsuojelijan varovainen suhtautuminen populaatiokeskeiseen luonnonsuojeluun ja 'alkuperäisen' luonnon suojeluun perustuu hänen käsitykseensä, että yksilö ja yksilön kokemukset, elämä ja oikeudet ovat todempia kuin yhteiskuntien, populaatioiden ja lajien kohtalot tai kokonaisedut. Yhteiskunta tai populaatio ei ole hänelle mikään elävä organismi, joka voisi kärsiä, kuolla tai kokea muuta todellista vahinkoa samalla tavalla kuin yksilö voi. Siksi yksilöä ei hänen nähdäkseen voi uhrata ilman tämän omaa suostumusta yleiselle hyvälle. Eikä sitä suostumusta eläimiltä koskaan heru.

Eläinsuojelija näkee yleensä selvän moraalisen eron ihmisen ja luonnon eläimille aiheuttamien kärsimysten väillä. Hänen mielestään ihminen tekee väärin tappaessaan harmaalokin tai ketun, koska ihmisellä ei ole moraalista oikeutta jakaa kuolemantuomioita moraalisesti syyntakeettomille. Jos harmaalokki syö linnunpoikasen, tapaus herättää sääliä, mutta mitään moraalista tuomiota harmaalokille ei voi antaa. Ja moraaliton tuomio on aina väärä tuomio.

Luonnonsuojelijakin on toki periaatteessa sitä mieltä, että luonnon olisi saatava kehittyä omalla luonnollisella tavallaan, mutta kokonaisuuden etua puolustaessaan hän on herkempi ajattelemaan, että eläinyksilöt ovat pohjimmiltaan vain monimutkaisia mutta järjettömiä fysiko-kemiallisia koneita, joiden henki sinänsä ei ole arvokas. Luonnonsuojelijat pääsevätkin kannansäätelypuheissaan joskus ällistyttävän lähelle metsästäjien mielipiteitä - kunhan vain parhaat lintuvedet ja uhanalaiset lajit säästetään.

Luonnonsuojelijan ja eläinsuojelijan välinen ristiriita ei kuitenkaan ole sovittamaton. Sen tietää jokainen, joka pitää itseään sekä luonnon- että eläinsuojelijana. Luontoa on täysin mahdollista suojella tekemättä pahaa kärpäsellekään, kun ottaa lähtökohdakseen, että luontoa ei tarvitse suojella siltä itseltään.

Luonnon ei tarvitse eikä sen pidäkään pysyä ikuisesti samana. Jos olot ovat sellaiset, että harmaalokit lisääntyvät ja selkälokit vähenevät, ei se ole sinänsä hyvä tai paha asia - ei sen pahempi kuin jos selkälokit lisääntyisivät ja harmaalokit vähenisivät. Sellaistahan luonnossa tapahtuu koko ajan, ja nykyisessä ihmisen vaivaamassa maailmassa ihmisellä on usein jokin osa tapahtumissa - ainakin olosuhteita muuttavana vaikuttajana. Näihin vaikutuksiin luonnonsuojelijan kannattaa kiinnittää huomiota. Miten niitä voitaisiin lieventää tai poistaa? Jos harmaalokit lisääntyvät kaatopaikkojen takia ja sitä pidetään pahana asiana, on syy jätteiden, kaatopaikkojen ja ihmisen sotkuisen piittaamattomuuden, ei harmaalokkien. Aina kun haluat tuntea itsesi luonnonsuojelijaksi, pidä näppisi erossa luonnosta ja käy ihmisten kimppuun.

Eläinsuojelijan taas kannattaisi nähdä, että eläinsuojelu on sekin osa luonnonsuojelua, ja että eläinten hyväksi voi tehdä paljon muutakin kuin pidättyä niiden suoranaisesta rääkkäämisestä ja syömisestä. Ekosysteemit, populaatiot ja lajit eivät ole biologien tuulesta tempaamia käsitteitä. Nekin ovat omalla tavallaan totta ja olemassaolevaa, vaikka eivät niin konkreettisesti kuin yksittäiset eläinyksilöt. Ekologisten vuorovaikutusten varassa luonto kuitenkin kokonaisuutena toimii, ja on selvää, että ekosysteemi sortuessaan vie mennessään myös siihen kuuluvat yksilöt. Jos eläinsuojelija yhdessä luonnonsuojelijan kanssa pystyy estämään pienenkin ekokatastrofin, vaikkapa lähimetsän 'uudistamisen', hän tietää samalla tehneensä myös merkittävän eläinsuojelutyön.

Eläinsuojelija voi ottaa oppia luonnonsuojelijasta ja huomata, että myös kasvit ovat eläviä olioita siinä missä eläimetkin. Niitäkin täytyy suojella – tai erityisesti niitä; kasvit ovat kaiken eläimellisenkin elämän perusta. Mutta kasveilla on myös elämisen ja olemassaolon oikeutensa sinänsä. Niilläkin on perusoikeus tulla jätetyksi rauhaan, elämään omaa elämäänsä, vaikka niiden elämä, kärsimykset ja kuolema eivät olekaan niin helposti ihmisen ymmärrettävissä kuin eläinten.

Vegaani voisi pitää mielessään, ettei kasvienkaan syömisessä ole sinänsä mitään hienoa, on vain hyvä että edes eläimet jäävät syömättä. Kasvit eivät ole ensisijassa rehua, ruokaa tai raaka-ainetta ihmistä varten, vaan ihmeellisiä olentoja, joita tulee kunnioittaa. 'Mihin kasvimme kelpaavat?' on tympeä kysymys.