Yrjö Lindegren

KÄRSIMYS JA KUOLEMA

Kun eläinsuojelusta puhutaan, ei ole aina täysin selvää, miltä eläimiä pyritään suojelemaan. Suojelun kaksi pääkohdetta lienevät kuitenkin eläimen suojeleminen kärsimyksiltä ja eläimen hengen suojeleminen. Toisaalta voidaan tehdä ero sen mukaan, suojellaanko eläintä vain ihmistä vai myös luontoa vastaan. Näin päädytään yksinkertaiseen kaavioon, jossa x-akselina ovat ihminen ja luonto, y-akselina kärsimys ja kuolema:

Eläinsuojeluun vain lievästi sitoutunut saattaa lisäksi täsmentää, että hän vastustaa vain 'tarpeettoman' kärsimyksen aiheuttamista eläimille tai eläinten 'turhaa' tappamista. Mikä kenenkin mielestä on tarpeetonta tai tarpeellista, vaihtelee tietenkin suuresti. Yhteistä tuontyyppisille kannoille näyttää kuitenkin olevan, että ne johtavat loogisiin umpikujiin, joiden perällä asuvat ahneus, itsekkyys ja mukavuudenhalu - usein tosin humanismin ja lähimmäisenrakkauden alivuokralaisina. Omaa etua, huvia, tottumusta tai vaivansäästöä pidetään näissä ajattelun slummikortteleissa niin tärkeinä, että niiden katsotaan oikeuttavan elävien olentojen kiduttamisen tai tuhoamisen.

Tässä kirjoituksessa käsittelen vain kaavion jakautumista pystysuorassa suunnassa: kärsimyksen ja kuoleman keskinäistä suhdetta eläinsuojelussa. Jätän myöhemmässä artikkelissa pohdittavaksi, onko eläinsuojelun kannalta yhdentekevää, kärsiikö tai kuoleeko eläin ihmisen tähden vai jostakin luonnollisesta syystä. Sivuun jää tällä erää myös kysymys, voisiko todella olla muuta kuin tarpeetonta tai turhaa eläinten vahingoittamista tai tappamista.

On yllättävää huomata, kuinka suuria eroja eläinsuojelijoiden välillä on suhtautumisessa kärsimykseen ja kuolemaan. Enemmistö lienee niitä, jotka ovat kauhuissaan tuskallisista eläinkokeista, mutta eivät ole millänsäkään lehmän teurastamisesta ruoaksi, sairaan kissan tappamisesta sen kärsimysten lopettamiseksi tai ahvenen narraamisesta kuolemaan kaikin käytettävissä olevin välinein - jos vain tappaminen tapahtuu nopeasti, elegantisti ja vähin tuskin.

Näin ajatteleva ihminen kokee eläinsuojelun pääkohteeksi eläinrääkkäyksen vastustamisen. Hän ymmärtää, että eläimet ovat olentoja, jotka pystyvät kärsimään jotenkin samaan tapaan kuin ihminen; onhan ainakin korkeammilla eläimillä kehittynyt hermosto. Sen sijaan eläimen henkeä hän ei pidä juuri minkään arvoisena, toisin kuin ihmisen henkeä. Ei hän ihmisiä ole valmis tappamaan ravinnokseen tai muutenkaan - ei noin vain teloittamaan kodittomia tai sairaita, jotta nämä eivät kärsisi. Eutanasiaa hän kannattaa, jos kannattaa, luultavasti vain sillä ehdolla, että potilas täysin tietoisesti itse anoo armokuolemaa.

Eläinten hengen vähättelyä puolustetaan sekä uskonnollisin että materialistisin perustein. Lähinnä kristilliseltä kannalta esitetään usein, että vain ihmisellä on sielu, joten ikuisuuden kannalta eläimillä ei ole mitään odotettavaa tai menetettävää. Siksi niiden henki on vähäarvoinen ihmisen henkeen verrattuna, ja kaikki huomio voidaan kiinnittää niiden maallisen elämän aikaiseen hyvinvointiin. Ihmisen henkeä taas on syytä pitää kaikin keinoin yllä, jotta hänelle jäisi aikaa tulla uskoon, tehdä parannus, saada synnit anteeksi ja päätyä ikuiseen autuuteen.

Materialisti puolestaan saattaa esittää, että vain ihmisen hermosto ja tietoisuus ovat niin kehittyneet, että hän pystyy ymmärtämään olevansa olemassa ja tajuamaan, että kuolema merkitsee kaiken loppua. Koska eläin ei samalla tavalla ymmärrä elämäänsä tai kuolemaansa, materialisti päätyy samoin kuin kristitty, mutta eri perustein, väittämään, että eläimen kuolema ei itse asiassa merkitse sille mitään, kunhan se tapahtuu tuskattomasti.

Eläimen henkeä väheksyviä käsityksiä vastaan voidaan kuitenkin esittää joitakin huomautuksia. Jos kristitty on sitä mieltä, että eläimillä ei ole kuolematonta sielua eikä kuolemanjälkeistä elämää, tämän maallisen elämän on silloin hänen ymmärtääkseen oltava eläimen ainoa elämä. Eikö eläimellä silloin ole itse asiassa enemmän menetettävää kuolemassa kuin ihmisellä, jonka sielulla ainakin on mahdollisuus jatkaa kuoleman jälkeen ikuista elämää? Eikö meidän silloin pitäisi kantaa huolta mieluummin eläinten kuin ihmisten hengestä ja maallisesta elämästä?

Jos tarve huolehtia ihmisen hengestä perustuu ajatukseen, että odotetaan ja toivotaan ihmisen kehittyvän ennen kuolemaansa sellaiseksi, jolle taivasosuus voidaan myöntää, joudutaan päättelemään, että hyvien, taivaaseen valmiiden ihmisten henkeä on paljon vähemmän syytä varjella kuin pahantekijöiden. Nämähän tulisi pitää hyvissä voimissa pitkään - jotta ehtisivät tehdä parannuksen. Kristityt eivät käytännössä kuitenkaan noudata tätä loogista kriteeriä, vaan murehtivat yleensä enemmän hyvänä kuin pahana pitämänsä ihmisen kuolemaa. Ääriesimerkkinä tästä asenteesta ovat kuolemanrangaistus ja sodat. Sotiahan käydään aina pahoja vastaan, ja viholliselle raskaita tappioita tavoitellen. Jos kristitty ei ihmisenkään kohdalla ota vakavasti sielun tilaa kuoleman hetkellä, on kohtuutonta suhtautua eläimen henkeen yliolkaisesti sen oletetun sieluttomuuden takia.

Yleisuskonnolliselta kannalta väite eläinten sieluttomuudesta joutuu täysin kyseenalaiseen valoon. Monissa uskonnoissahan eläinten ja kaiken elävän, jopa elottomien esineiden - sielua pidetään yhtä itsestäänselvästi olevaisena kuin ihmissielua. Ja jälleensyntymisuskonnoissa nämä sielut vielä kietoutuvat ihmissieluihin erottamattomasti, ovat itse asiassa niiden kanssa yhtä. Olipa kunkin uskonto mikä tahansa, voisi kysymyksen eläinten sielusta ainakin jättää auki. Jospa niillä sittenkin... Tuskin mikään jumaluus sellaista asennetta suurena syntinä pitää. Ainakaan itse en osaa kuvitella ikuista elämää ilman eläimiä ja kasveja - tai edes ilman sellaisia näennäisen elottomia ilmiötä kuin valoa ja ilmaa. Ja jos ne ovat siellä, on niilläkin oltava jokin kuolemattomuuden tunnusmerkki. Miksi emme kutsuisi sitä sieluksi? Miksi emme uskoisi kuolemanjälkeiseen biodiversiteettiin, miksi kieltäisimme siirtolohkareelta se jykevän sielun?

Materialistin, joka ei usko eläinten hermoston riittävän oman itsen, elämän tai kuoleman käsittämiseen, kannattaisi pohtia sitä eloonjäämistaistelua, jota kaikki elämän muodot käyvät. Miksi jokainen eläin tekee kaikkensa, pinnistää viimeisetkin voimansa selviytyäkseen, pysyäkseen hengissä? Jonkin sellaisenko takia, jolla ei ole sille mitään merkitystä, josta se ei tajua mitään ja jonka menettäessään se ei ikään kuin menetä mitään?

Jos vastaus on, että eläin tekee sen pakosta, koska on pelkkä fysiko-kemiallinen kone, joka on ohjelmoitu toimimaan niin, väitän, että materialisti itse on silloin aivan vastaavanlainen kone ja elää mieltä vailla olevassa maailmassa, jolla ei ole merkitystä kenellekään, ei eläimille, eikä ihmiselle. Ihmisen järjen korkeimmaksi oivallukseksi sellaisessa maailmassa jää, ettei edes ihmisjärjessä ole mitään tosi järkeä, mieltä tai tarkoitusta. Ja koska fysiko-kemialliset prosessit eivät voi olla moraalisesti vastuullisia toimijoita tai edes moraalisesti merkittävien toimien kohteita, rajautuvat itse asiassa kaikki moraaliset kysymykset materialistisen maailman ulkopuolelle, joukossa tietenkin myös kaikki eläinsuojeluun liittyvä.

Jokainen joka on vähänkin ollut tekemisissä todellisten, ei vain fysiko-kemiallisten eläinten kanssa, on sitä paitsi tajunnut, että eläimet ovat, kuten ihmisetkin, yksilöitä - niillä on kullakin omat luonteensa, mieltymyksensä, pelkonsa, odotuksensa, toiveensa. Eivät eri lajit tai yksilöt tietenkään hahmota tai tiedosta asioita samalla tavalla, eivät varmaan yhtä rikkaasti ja syvällisestikään, mutta onko todella niin, että vain ihminen kykenee kokemaan itsensä itsenään tai ymmärtämään mitään elämästä ja kuolemasta? Missä sitä paitsi menee raja? Henkisesti köyhimmät (ja siksi erityisen autuaiksikin todetut) tai vastasyntyneet ihmiset ymmärtävät varmaan maailman menosta vähemmän kuin keskivertoapina. Eikö heidänkään elämällään ole mitään arvoa? Sitä paitsi ihminen viisaimmillaankin on vielä kaukana siitä, että voisi sanoa todella ymmärtävänsä, mitä 'minä', 'elämä' ja 'kuolema' pohjimmiltaan ovat. Pitäisikö meidän vaatia eläimiltä sellaista, mitä emme todellisuudessa edellytä ihmiseltäkään.

Ihminen, vaikka kuinka eläinrakas, jolla on yhtään taipumusta pitää eläimiä 'järjettöminä luontokappaleina', uskoo helposti, että eläimet eivät ole täysivaltaisia yksilöitä, että ihminen on kaikin tavoin eläinten yläpuolella ja osaa niiden puolesta päättää, mikä niille on parasta. Eläimen mieltää silloin helposti pelkäksi astiaksi tai kuoreksi, jolla ei ole itseisarvoa tai omia oikeuksia; merkitystä on vain sillä, kuinka paljon kärsimystä tai mielihyvää astiassa on tiettynä hetkenä tai eläimen elinaikana kaikkiaan. Ja jos kärsimystä näyttää olevan turhan paljon, päädytään sitä vähentämään tappamalla, 'päästämällä eläinraukka kärsimyksistään'.

Onko ihmisellä oikeus päättää eläimen armokuolemasta, kun ihmisten kesken eutanasiaa ei enimmäkseen hyväksytä, vaikka kärsivä kuinka sitä toivoisi? Jos eläin voisi vastata kysymykseen, haluatko elää ja kärsiä vai kuolla, tuntuu selvältä, että vain aniharva eläin pahassakaan piinassa haluaisi kuolla, niin suuri on luonnossa elämisen halu ja voima. Mutta me emme saa vastausta, me emme voi tietää - siksi olisi parempi olla varovainen, olla tappamatta sitä, joka ehkä vielä haluaa elää.

Meidän on myös varsin vaikea täsmällisesti tietää, kuinka paljon jokin eläin tietyssä tilanteessa kärsii, ehkä enemmän kuin me uskomme, ehkä vähemmän - ehkä enemmän kuin ihminen, ehkä vähemmän. Ihmisen kyky järkeillä ja suhteellistaa asioita sekä tuo hänelle sellaisia kärsimyksiä, joihin eläin ei edes kykene, että auttaa kestämään hankaluuksia, joiden tietää olevan väliaikaisia. Miltä eläimestä tuntuu, kun se kärsii, on kuitenkin asia, jota emme voi varsinaisesti tietää; ja tämän epävarmuuden tulisi vaikuttaa meihin kahtalaisesti, yhtäältä niin, että kohtelemme eläimiä korostetun hyvin, jotta emme edes vahingossa panisi niitä kärsimään, mutta toisaalta meidän ei tulisi yliarvioidakaan eläimen kärsimyksiä tai aliarvioida sen kykyä kestää - ja kiirehtiä tappamaan sitä.

On myös selvää, että osa eläimiin kohdistuvasta eutanasiasta johtuu ihmisen itsekkyydestä: huonokuntoisesta eläimestä on vaivaa, ja sen kamppailua voi olla tuskallista seurata. Kun eläimen tappaa tai tapattaa pois silmistä, voi taas alkaa elää normaalisti. Sairaan tai kodittoman eläimen hoidosta voi myös koitua niin paljon kustannuksia, että yksityinen ihminen, eläinsuojelujärjestö tai viranomainen ei halua tai pysty niitä maksamaan. Kiusallinen tilanne, josta ihminen helposti pelastaa itsensä tappamalla eläimen, jota oli alunperin tarkoitus suojella.

Niitä eläinsuojelijoita ja muita ihmisiä, jotka ovat taipuvaisia tappaman eläimiä armosta tai 'armosta' tai valmiit sen hyväksymään, on keskuudessamme paljon. Saamme yhtenään lukea lehdistä, kuinka jokin nälkiintynyt karja 'jouduttiin' lopettamaan. Eräässä uutisoidussa tapauksessa jopa maalaistalon kissoja oli ruokittu niin huonosti, että ne piti kiireimmän kaupalla tappaa. Mihin unohtui nälkiintyneen vaihtoehtoinen hoitomuoto: ruokkiminen? Voihan olla, että osa näistä eläimistä oli niin kehnossa kunnossa, että ne olisivat kuolleet hyvässäkin hoidossa, mutta ehkä eivät kaikki - ja mikä tärkeintä, niillä ei katsottu olevan oikeutta edes yrittää selvitä.

Kuinkahan paljon näissä eläinrääkkäystapauksiin liittyvissä eläinten lopettajaisissa on aitoa huolta eläinten oikeuksista, paljonko eläimen hengen ja itsemääräämisoikeuden vähättelyä, paljonko mukavuudenhalua, paljonko pahaan isäntään tai emäntään kohdistuvaa viranomaisen kostoa: siinä näit miten elukoillesi kävi, kun et toiminut sääntöjen mukaan etkä välittänyt varoituksista?

Kaikkiaan olen vakuuttunut, että niin eläimet kuin ihminen pitävät lähes aina kiinni hengestään enemmän kuin mielihyvästään tai mukavuudestaan. Mielestäni tälle on sekä uskonnollisia että biologisia perusteita. Uskonnolliselta kannalta me kaikki elävät olennot olemme täällä korkeamman voiman tahdosta, osallisina tuosta korkeammasta voimasta, sen pyhästä olemassaolosta. Niinpä tappamista voi lähestulkoon kaikissa tapauksissa pitää A-luokan pyhäinhäväistyksenä. Biologiselta kannalta halu pysytellä elossa viimeiseen saakka on taas elämän jatkumiselle välttämätöntä. Jos elävät olennot yleensä halulla hakeutuisivat kuolemaan kohdatessaan vastoinkäymisiä tai kärsimyksiä, elämä sammuisi nopeasti kokonaan.

Viimetalviset keskustelut teuraseläinten kuljetuksista ovat erityisen räikeä esimerkki eläinten kärsimysten yliarvostuksesta niiden henkeen nähden. Laaja kansalaismielipide, joka paheksui eläinten kuljettamista liian pitkään ja liian huonoissa oloissa, sai jopa ministerit ja komissaarit sopertelemaan, kun he yrittivät selittää asioita parhain päin. Sen sijaan julkisuudessa ei juuri kukaan ole kiinnittänyt huomiota siihen, että kun teuraseläintä viedään, sitä viedään teurastettavaksi.

Me - eläimet ja ihmiset - emme halua matkustaa mukavasti ensimmäisessä luokassa, jos alle kahdeksan tunnin matkan päässä odottaa teurastamo tai tuhoamisleiri. Mukavuus ja huolenpito on siinä vaiheessa kuin törkeää pilaa. Ei, me matkaamme mieluusti elämämme polkua vuodesta toiseen, vaikka kuinka kehnoissa oloissa ja ilman tauon taukoa - ja toivomme vielä, että perilläkin saisimme elää.